Rikkinäinen sisältä ja ulkoa.

Olen tehnyt taas ihan liikaa töitä, pitkiä päiviä. Onneksi tää helpottaa kesän myötä, toivon ainakin niin. Selkään on särkenyt jo monta päivää, inhottaa kun pitää olla joka suunnasta näin vammainen. Tai siis, en nyt halua loukata sanavalinnallani niitä, jotka ovat oikeasti vammaisia, mutta koen kyllä että mussakin on kaikenlaisia vammoja. Tai ehkä olen vaan vajavainen. Puutteellinen. Rikkinäinen?

On vaikeaa tuntea olonsa itsevarmaksi, kun pää ja kroppa muistuttavat vuoron perään vioistani. En tarkoita sitä, että minun pitäisi olla täydellinen, mutta haluaisin olla silti parempi. Pitäisi opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä on ja siihen pyrinkin. Mutta se on vaikeaa, kun mieli on maassa. Tuntuu, että olen jotenkin viallinen. Add:n ja aseksuaalisuuden hyväksyminen vaatii työtä, mutta alan olla niiden suhteen kuitenkin edes vähän sujut. Mutta miksi pitää kropankin kiukutella jatkuvasti. Nämä on sinänsä pikkujuttuja, ettei ne näy päälle päin eikä moni tiedä, että niistä kärsin. Mutta skolioosi, notkoselkä, eteenpäin kääntyvä lantio, yliliikkuvat nivelet ja ihan pikkuisen liian lyhyet kädet muuhun vartaloon suhteutettuna. Ei nämä vaikuta arkielämään muuten kuin siten, että selkäni on käytännössä aina kipeä. On ollut varmaan viimeiset 15 vuotta. Harvinaisempaa on se, että selkääni ei särje, kuin se, että siihen särkee. Tämä on yksi syy lisää siihen, miksi tunnen olevani viallinen - eihän tämä nyt normaalia ole nuoren ihmisen kärsiä jatkuvista selkäkivuista. Vielä ärsyttävämpää on se, etten ole saanut siihen oikeastaan mitään pitkäkestoista lääkitystä tai muuta. Fysioterapiaan olen välillä päässyt mutta varmaan osittain add:sta johtuen en muista tehdä koskaan niitä jumppaliikkeitä, joita fyssari opetti. Eli hukkaan meni sekin. Olen saanut välillä kuuriluontoisesti lihasrelaksanttia ja särkylääkettä, jotka helpottavat oloa. Ymmärrän toki, ettei niitä voi jatkuvasti käyttää, mutta olisi kiva jos niitä olisi aina kaapissa, siltä varalta että kipu oikein pahaksi äityy. Lisäksi nämä vaivat hankaloittavat urheilua, erityisesti tuo selän ja lantion ihmeellinen asento tuovat haasteita melkein kaikkiin keskivartalon lihasliikkeisiin. Ja joudun joka kerta selittelemään milloin kenellekin personal trainereille ja kunto-ohjaajille, että kyllä minä yritän parhaani, muttakun tämä selkä. En vaan fyysisesti pysty sellaisiin liikeratoihin kuin muut, koska luustoni ei anna myöden. Täytyy keksiä omat variaatiot.

Olen yrittänyt opetella näidenkin asioiden kanssa olemaan sinut. Että voisin hyväksyä itseni ja vartaloni sellaisena kuin se on. Mutta nämä selkäkivut eivät hirveästi auta asiaa, ja kyllä mua itseänikin ärsyttää aikalailla se, kun joudun tekemään tietyt jutut ihan omalla tavallani ja aina tuntuu siltä, että ihmiset ihmettelee sitä (vaikkei ihmettelisikään). Onhan se uuvuttavaa, kun ei voi rakastaa itseään sellaisena kuin on. En pidä siitä, miltä vartaloni tuntuu, koska nivelet naksuu ja paukkuu ja selkä on aina kipeä. Kiero selkäranka ja lantioluu tekevät vartalostani toispuoleisen: toinen jalkani on pikkuisen toista lyhyempi ja sekös pahentaa toispuoleisuutta entisestään. En pidä myöskään siitä, miltä vartaloni näyttää. Liian pienet rinnat, liian suuri vatsa, liian pulleat reidet... pikkuisen karsastavat silmät, liian keltaiset hampaat, liian huono iho... Luulin, että tässä iässä ihminen osaisi olla jo tyytyväinen omaan ulkonäköönsä. En mä siitä nyt ihan jatkuvasti kärsi, mutta en kyllä osaa pitää enää itseäni kovin kauniina. Luulen sen johtuvan ikäkriisistä: iho ei ole enää pehmeä ja sileä, eikä silmiin saa enää niin kaunista meikkiä. Vaikka toisaalta, enpä mä nykyään oikein jaksa meikatakaan. Vaikka pitäis, koska lisätäänpä nyt valituslistaan vielä couperosa-iho, joka saa kasvot punoittamaan kirkkaan punaisena aina kun... no, teen mitä tahansa.

Ja sitten on vielä se, josta kärsin salaa ehkä eniten. Vulvodynia. Gynekologinen vaiva, josta ei ihan noin vain ihmisille puhutakaan. Koska eihän tällaisista alapäävaivoista voi ääneen puhua, olisihan se aikamoinen kahvipöytäkeskustelu. Sain kuulla tästä vasta vuosi sitten gynekäynnin yhteydessä. Aseksuaalisuuteni vuoksi en ole kovinkaan innostunut seksistä, mutta toisinaan haluaisin silti sitä miesystäväni vuoksi harrastaa. Ja niinä harvoina kertoina kun voisin siihen ryhtyä, en kuitenkaan pysty yhdyntään, koska se sattuu. Vulvodynia on siis "ulkosynnyttimien kipua" eli toisin sanoen, mua sattuu yhdyntä, mua sattuu joskus jopa se kun käyn vessassa ja pyyhin paperilla tai ihan vaan jos sattuu olemaan housujen sauma vähän huonosti. Ja välillä vihloo ihan muuten vain, vaikkei mikään sinne edes koskettaisi. Olin käynyt monta kertaa jo lääkärillä asiasta, mutta aina vaan käskettiin laittaa kosteuttavaa öljyä limakalvoille koska luultiin, että kyse on vain kuivista limakalvoista. Vasta yksityisen puolen gynekologi osasi diagnosoida ongelmani vulvodyniaksi.

Kunpa voisin seistä alasti peilin edessä ja hyväksyä sen mitä näen.
Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Toisaalta on helpompi, että vulvodynia osuu (gray-)aseksuaalille, joka ei muutenkaan hirveästi ole kiinnostunut peittoja heiluttelemaan. Tunnen itseni silti huonoksi, sillä haluaisin kuitenkin silloin tällöin tuottaa miehelleni mielihyvää myös yhdynnän avulla. En ole enää uskaltanut tehdä sitä aikoihin, koska pelkään kipua. Mitäs sitten, jos me halutaan lapsia? Miten ihmeessä se onnistuu, kun a) mua ei oikeastaan koskaan huvita ja b) sitten kun kerrankin tuntuu siltä, niin ei voi koska se sattuu (tai sitten kärsitään kivusta).

Miksi juuri mulla on näin paljon kaikkia typeriä vikoja? Vikoja, jotka eivät millään tavalla näy musta ulospäin, mutta kuitenkin vikoja, joista kärsin päivittäin ja jotka saavat mut tuntemaan huonoksi, vajavaiseksi, vialliseksi... rikkinäiseksi. Tunnen myös, ettei mulla olisi oikeutta valittaa, koska maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla. Mutta silti... valitan, koska en muutakaan osaa.