Halusin turvautua partaveitsen terään.

Palasin tänään ajatuksissani nuoruuteen. Mietin teini-ikää, jolloin kaikki oli hyvin, mutta silti huonosti. Olen lähiaikoina oivaltanut, että minulla on hyvä tunneäly ja tunnen todella vahvasti. Tämä näkyi nuoruudessa niin, että olin jo silloin yltiöempaattinen, ja tunsin niin ilot kuin surut hyvin vahvasti. En siis pelkästään omiani, vaan myös muiden ihmisten tunnetilat vaikuttivat omiini, aivan kuten vielä nykyäänkin. Pystyn samaistumaan toiseen ihmiseen tunnetasolla niin vahvasti, että voin tuntea samaa kipua ja iloa kuin hänkin. Voin melkein tuntea jopa fyysisen kivun, koska toista sattuu. Vaikka näin on ollut aina, olen vasta nyt osannut sanoittaa asian ja ymmärtänyt, ettei tämä olekaan ihan yleistä.

Nuorena olin iloinen ja nauravainen, ulospäinsuuntautunut ja positiivinen. Kukaan ei huomannut, että sen kuoren alla oli paljon melankoliaa ja yksinäisyyttä. Koin ulkopuolisuuden tunnetta ja ajattelin, että minussa on jotain vikaa. Itsetuntoni hipoi pohjamutia. Sitä ei ehkä ulospäin nähnyt, koska olin oppinut näyttämään ulospäin vain positiiviset puolet ja tunteet itsestäni. En kai halunnut, että joku saisi moittimisen aihetta entisestään.

Kun olin 16-vuotias, kokeilin viiltelyä ensimmäisen kerran. En enää muista, miksi minusta tuntui niin pahalta, että halusin turvautua partaveitsen terään. Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että pahaan oloon vaikutti suuresti se, että kannoin niin paljon muiden taakkoja omilla harteillani. Mutta parhaiten näistä ajoista muistan sen kivun. Muistan taustalla soineen musiikin, kyyneleet, yksinäisyyden tunteen ja sen, kuinka toivoin terän vievän pois edes osan siitä henkisestä kivusta jota koin. Tunsin myös huonoa omatuntoa siitä, että voin niin pahoin, vaikka minulla kuitenkin oli asiat aika hyvin. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta olla surullinen tai voida henkisesti pahoin, koska asiat ovat niin hyvin. Se vain pahensi oloani entisestään. Ympärilläni oli rakastava perhe ja hyviä ystäviä, joiden kanssa elin mahtavaa nuoruutta. Silti tunsin valtavaa yksinäisyyttä jopa silloin, kun ympärilläni oli ihmisiä. Välillä tuntui, kuin eläisin kuplan sisällä. Aika hidastui, äänet kuuluivat kuin jostain kaukaa, eikä mikään tavoittanut minua tai minä heitä. Silti koin aina olevani erilainen, outo, viallinen. Jokin minussa oli epäkunnossa. Se, että yritin kuulua joukkoon, olla normaali, kulutti voimiani, ja sai itkemään iltaisin uupumustani. Itkin, kuuntelin musiikkia ja viiltelin. En koskaan syvälle, en koskaan niin että kukaan huomaa. Vain pieniä, sieviä, ohuita viiltoja. Sen verran että sattuu. Sen verran, että joku edes kukaan ei huomaa.

Samoihin aikoihin olin villi ja vapaa. Äitini ei kovinkaan paljoa rajoittanut menojani, vaikkakin meillä oli sopimus, että ilmoitan aina minne menen, kenen kanssa ja koska tulen. Muuten sain mennä aika vapaasti, ja niin todella menin. Käytin alkoholia ja poltin tupakkaa. Tutustuin uusiin ihmisiin. Halusin olla haluttu, suosittu, tuntea itseni tärkeäksi. Humalassa, puistossa jossa nuoret hengailivat, tutustuin poikiin ja suutelin heitä. Saatoin suudella useampaakin saman illan aikana. Se oli hauskaa, se oli vapautta. Se oli jotain, jonka aikana koin, että minusta pidetään. Olin pohjimmiltani kiltti tyttö, enkä oikeastaan halunnut mennä sen pidemmälle (ja jälkeenpäin ajateltuna: olin aseksuaali, joten sen pidemmälle meno ei tosissaan edes kiinnostanut).

Mutta kun humalluin, olin hetken aikaa itsevarma. Koin olevani kaunis, ihana, sellainen joka voisi valloittaa halutessaan koko maailman. Ehkä siksi alkoholia kului melkein joka viikonloppu. Odotin aina seuraavaa kertaa, jolloin saisin olla taas "maailman huipulla". Sitä alkoholi tekee minulle edelleen, vaikken sitä läheskään yhtä usein nautikaan.

Jännää, miten paljon ihmisen sisällä voi olla sellaista pahaa oloa, joka ei näy ulospäin. Jopa sellaista, jota ei itse tiedosta tai tunnista. Nuorena tykkäsin välillä oikein tarkoituksella rypeä itsesäälissä. Kuuntelin masentavaa musiikkia, piirsin, kirjoitin ja itkin. Se oli todella terapeuttinen tapa purkaa pahaa oloa. Toisaalta olen todella iloinen, että löysin keinon sen purkamiseen. Nyt yli kolmekymppisenä on todettava, että aika-ajoin sisälläni on edelleen tuo nuori tyttö. Viiltely on jäänyt taakse, mutta tunnen edelleen monesti ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Pelkään hylätyksi ja torjutuksi tulemista niin paljon, että olen valmis menemään melko äärimmäisyyksiin saakka jotta minusta pidettäisiin. Se tuntuu naurettavalta, mutten voi sille mitään.

Kunpa voisin löytää itsestäni sen varmuuden, jota humala usein minulle tuo. Kunpa voisin uskoa, että olen todella hyvä ja rakastettava ihan vain omana itsenäni. Tällaisena, vajavaisena, hauraana ja hieman omituisena. Kunpa vaan... Ehkä jonain päivänä.

Paperinohut posliiniastia.

Kello on yli 4 yöllä. En ole nukkunut silmällistäkään. Aivoilla on taas ihan oma unirytminsä, ja juuri nyt ne haluaa murehtia elämääni ja analysoida tunteita. Miten voikin olla, että on samaan aikaan tuntuu niin kuin räjähtäisi kohta kaikesta tunteiden paljoudesta ja voimakkuudesta, ja silti yhtä aikaa olo on tyhjä ja kylmä.

Jossain vaiheessa jo luulin, että alkaisin olla ehjempi, liimatumpi. Mutta se taitaa olla ikuisuusprojekti, joka ei tule valmiiksi koskaan. Juuri nyt olo on ontto, sekava ja hauras. Olen kuin paperinohut posliiniastia, joka särkyy hetkenä minä hyvänsä. Tarvitaan vain jotain hieman normaalista poikkeavaa ja olen hajalla, tuhansina sirpaleina. Pelkään, milloin romahdan taas. Yritän olla vahva, yritän olla itselleni armollinen. Silti taustalla häämöttää jatkuva pelko tulevaisuudesta. Pelkään, ettei minusta ole enää kunnon kansalaiseksi, jos sellainen olen koskaan ollutkaan.

Tuntuu, että olen vain kuori itsestäni. Halpa kopio jostain paremmasta, sellaisesta, jollainen haluaisin olla. Muistutan vain etäisesti sitä ihmistä, ja nekin ominaisuudet jotka tunnistan itsessäni hyviksi ja arvokkaiksi, kuluttavat hirveästi voimia. Moraalini ja oikeudentajuni ovat aika vahvoja ja omatuntoni hyvin herkkä. Arvostan ihmisiä, joiden arvomaailma on ajatella muiden ihmisten etua ennen omaansa. Pyrin siihen myös itse, jopa siinä määrin, että ehkä jopa liikaakin määrittelen itseäni sen kautta. Yritän olla epäitsekäs ja toiset huomioonottava niin paljon, etten edes huomaa milloin minua ja hyväntahtoisuuttani käytetään hyväksi. Empaattisuus tuleekin aika luonnostaan, sitä ei tarvitse sisältä etsiä. Olen liiankin empaattinen, ja pelkään aivan liikaa ajatella omia tarpeitani ja etujani. Pelkään, että tehdessäni niin olen itsekäs. Tiedän jo olevani syntinen, heikko ja kurja ihmisraunio. Mutta se, että olisin itsekäs, on ehkä suurin pelkoni. Jostain syystä ihmisten itsekkyys saa mut johonkin raivon ja surun sekaiseen tunnekuohuun, enkä ikinä haluaisi itse olla sellainen. Silti tiedostan, että olen ihminen, enkä pääse itsekkyydestäni mihinkään vaikka kuinka yritän. Mihinpä koira karvoistaan pääsisi. Niinpä elän jatkuvan dilemman kanssa: inhoan itsekkyyttä ja pyrin välttämään sitä kaikin keinoin, mutta silti tiedostan olevani itsekäs, joten vihaan siis itseäni.

Eikä itseinho pelkästään itsekkyydestä johdu. On niin paljon muutakin. Tällä hetkellä itseinhoa aiheuttavat ehkä eniten epävarmuus ja se, että ahdistun aina kun pitäisi hoitaa asioita. Ja se, etten koskaan opi virheistäni, vaan kierrän samaa kehää aina uudelleen. Inhoan sitä, että olen niin heikko ja tarvitseva, kun haluaisin olla vahva ja itsenäinen. Inhoan sitä, että yritän aina liikaa kaikkea, enkä lopulta saa aikaiseksi mitään. Inhoan sitä, että kaiken tämän sähläyksen keskellä en tajua tai muista huomioida puolisoani tarpeeksi, enkä ymmärrä puhua hänelle tästä kaikesta. Inhoan sitä, että olen kehittänyt mielessäni ihanneminän ja sitä, että todellinen minä on niin kaukana siitä. Inhoan sitä, että olen perfektionisti.

Ja vielä yksi: inhoan aivojani, jotka syöttävät minulle tällaista soopaa aina silloin, kun pitäisi nukkua.
Nyt kuitenkin aion yrittää.