Kaikki se (turhaan) panikointi.

Siis voi Luoja mikä päivä! Tai oikeastaan jo muutama päivä. Tää homma menee kyllä jo ihan mahdottomaksi tämän lahopään kanssa. Oikeasti, tänään teki mieli potkia itseäni päähän, jos se vaan olisi mahdollista (en yletä). Aiemmin tänä unohtelu on ollut lähinnä jotain tavaroiden unohtelua ja hukkaamista ja pienten asioiden unohtamista, mutta nyt lähtee jo lapasesta. Oli jo ihan tarpeeksi noloa, kun maanantai-iltana hoksasin yhtäkkiä unohtaneeni täysin mun harjoittelun arviointipalaverin (opiskelen työn ohella). Varmaan joo hyvä numero tulee, kun en vaivaudu saapumaan edes paikalle... No ei siinä, en ole myöskään muistanut ehtinyt soitella harkkaohjaajalleni pahoitellakseni tapahtunutta ja sopiakseni uutta arviointiaikaa. Nyt hävettää jo niin paljon, etten enää kehtaiskaan. Mut pakkohan se olis. Huoh.

Tämä päivä oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus. Pakkasin aamulla eväät mukaan, koska tiedossa oli pitkä työpäivä, ja lähdin ajelemaan työpaikalle palaveriin. Matkalla ajattelin työpuhelimen kalenterista vielä tarkistaa, että missä huoneessa palaveri pidetään. Voi perkele, mähän oon menossa väärään suuntaan! Olin ihan täysin unohtanut, että ei se palaveri olekaan mun työpaikalla, vaan keskustassa. Onneksi en ollut pitkälle ehtinyt ajelemaan, sillä mun työpaikalle on keskustasta (ja kotoa) 30 km matkaa. No, ajelin sitten takaisin kotiin viemään eväät jääkaappiin, koska en saisi niitä keskustassa mihinkään kylmään. Samalla mietin ihan paniikissa, mikä olikaan tämän palaverin tarkoitus (esimieheni kanssa) ja pitikö sitä varten valmistella jotakin, koska mitään en ollut ainakaan valmistellut. Onneksi valmisteluja ei sen suuremmin ollut tarvinnut tehdä ja selvisin säikähdyksellä. Palaveri esimiehen kanssa vähän venähti, joten lähdin kiireellä, hain eväät taas kotoa ja lähdin paniikissa ajelemaan työpaikalleni seuraavaan palaveriin, koska olin jo myöhässä.

Kun viimein pääsin paikalle melkein 20 minuuttia myöhässä, valmiina esittämään mitä nöyrimmät pahoitteluni, huomasin olevani huoneessa yksin. Löysin muut työntekijät taukotilasta. Pahoittelin myöhästymistäni, jolloin sain kuulla, että palaverihan alkaa vasta kymmenen minuutin päästä. Siis mitä?! Joo-o, muistihan se oli taas tehnyt mulle tepposet, ja olin muistanut palaverin alkamisajan väärin. Toisaalta, parempi näin kuin toisin päin. Nyt olin siis kuitenkin ajoissa, mutta ärsytti vaan kaikki se turhaan panikointi.

Tämäkin palaveri venähti ja lähdin taas takinhelmat liehuen hoitamaan asioita illan tapahtumaa varten. Ihmisiä olisi tulossa paikalle 60, sitä ennen pitäisi käydä ostamassa kaupasta jotain tarjottavaa ja ehtiä laittamaan kaikki valmiiksi. Kaupassa tietenkään se edellä oleva ei ollut muistanut punnita hedelmiä. Ja tämä oli ainoa auki oleva kassa, pieni kauppa kun on. Ja minä odotin jalka naputtaen lattiaa, stressitason noustessa taivaisiin. Olen taas myöhässä!!! Että mä vihasin itseäni. Miksi pitää aina olla myöhässä?!

Liian tuttu näky: kävelen vauhdilla, hiki hatussa.
Kiire. Aina kiire jonnekin. Kuka opettais add:lle ajanhallintaa?

Lopulta kun illan tapahtuma oli ohi, sain esimieheltäni hienovaraista palautetta: ”Ihan vaan vinkkinä, ensi kerralla kannattaa olla vähän aiemmin paikalla laittamassa paikkoja kuntoon.” Joo, niinpä niin. Kyllähän mä sen tiesin, en vaan oikeasti ehtinyt paikalle aiemmin, koska tärkeä palaveri oli kesken. Tällä kertaa kyse oli oikeasti siitä, eikä siitä etten ole saanut kotoa lähdettyä ajoissa. Nyt oli siis hyvä syy myöhästyä. Miksi silti tuntuu, kuin olisin tehnyt taas jotain väärää?

Ei enää tällaisia päiviä, kiitos. Vihaan kiirettä ja vihaan sitä, kun unohtelen jatkuvasti asioita. Vihaan sitä, kun kadotan ajantajuni ja myöhästelen tapaamisista. Vihaan tätä jatkuvaa syyllisyydentunnetta ja silti välillä vihaan myös itseäni.

Luulin, että olin jo turvallisilla vesillä uupumuksen ja masennuksen suhteen, mutta taidan ehkä sittenkin olla lipumassa takaisin pimeän puolelle. Liikaa töitä. Liikaa tekemistä. Liikaa itsesyytöksiä. Liian vähän lepoa... Uuvuinko taas?

Huomennakin taas yli 10 tunnin työpäivä. Seuraava oikea vapaapäivä yli 2 viikon päästä. Miksi pitikin taas hamstrata niin paljon töitä ja tekemistä?! Idiootti idiootti idiootti idiootti... Voi kunpa voisin vaan jäädä aamulla sänkyyn, käpertyä peiton alle ja herätä vasta kun on kesäloma.