Tunnen olevani niin pieni.

Eilen oli todella ahdistava työpäivä. Esimieheni oli päättänyt ottaa härkää sarvista ja pistää stopin kaikelle selän takana puhumiselle ja työpaikkakiusaamiselle heti alkuunsa. Ilmeisesti tuolla on ollut tämän sorttisia ongelmia jo pidempään, ennen kuin mä tuolla edes aloitin, joten en tiedä, vaikuttiko asiaan se mitä kerroin mun ja työtoverini välisistä tapahtumista keväällä. Mutta, esimies päätti kuitenkin pitää meille työyhteisön kokouksessa sellaisen tunnin mittaisen saarnan työyhteisön pelisäännöistä ja työpaikkakiusaamisesta. Tavallaan se oli tosi hyvä asia ja arvostan sitä, että esimiehellä on rohkeutta nostaa noin tärkeä asia esille. Mutta toisaalta mua kuitenkin ahdisti ihan hirveästi. Tämä työkaverini, jonka kanssa mulla on ollut ongelmia, istui mun vieressä, enkä voinut olla miettimättä, mitä hän miettii. (Vaikka tiedän, ettei pitäis miettiä tuollaisia tai välittää siitä). Koska jos hän ajattelee, että tämä kohdistuu häneen (niinkuin osin kohdistuikin, vaikka siinä yleisellä tasolla puhuttiin), niin purkaako hän senkin turhautumisensa sitten muhun mitä siitä aiheutuu? Toisaalta mua kyllä ahdisti moni muukin asia, mutta päällimmäisenä tämä yksi työkaveri.


Haluaisin saada meidän välit selvitettyä, mutta hän tuntuu olevan niin kateellinen ja katkera ihminen, etten tiedä voiko sellaisia tunteita puhumalla selvittää. Ja toisaalta, mä olen niin epävarma, että mua pelottaa edes puhua mitään tuollaiselle ihmiselle, joka tuntuu olevan niin vahva persoona. Minä, joka huomaan edelleen olevani samanlainen haavoittuva, torjutuksi tulemista ja hylkäämistä pelkäävä otus kuin lapsena, menen sanattomaksi ja käperryn kuoreeni mieluummin kuin nousen ja puolustan itseäni. Joskus harvoin se onnistuu, mutta just nyt ei ole voimia siihen. Tunnen olevani niin pieni. Voimaton, heikko ihminen. Voi kunpa voisin olla vahva, sanavalmis, varma itsestäni.


Ja se miellyttämisen tarve. Mikähän hitto siinäkin on. Miksi mun pitää yrittää väkisin olla mielin kielin ihmisille, jotka kohtelee mua huonosti? Miksi sillä on niin paljon väliä, mitä musta ajatellaan, että musta pidetään? Ja miksi yritän miellyttää vielä silloinkin kun toinen on jo selkeästi osoittanut, ettei mun naama miellytä vaikka tekisin mitä? Miksen vaan osaa olla vittumainen ämmä edes silloin, kun tilanne sitä oikeasti vaatisi ja toinen olisi sen ansainnut?


Mutta ei. En uskaltanut sanoa kiusaajille vastaan lapsena, enkä näköjään osaa vieläkään, vaikka jo luulin, että nyt aikuisena olisi toisin. Onneksi aloitan kohta psykoterapian, ja toivottavasti saan lopulta sen myötä löytää sisältäni vahvan, itsevarman naisen.


Toivossa on hyvä elää.

Ahdistus on kuin ilmapallo.

Mä olen ollut viime päivinä aivan järjettömän väsynyt. Henkinen väsymys yhdistettynä flunssaan ei todellakaan ole kiva cocktail. Meinasin kirjoittaa, että ahdistus on pysynyt jotenkuten kurissa, mutta kirjoittaessani sitä tunsin piston sydämessäni. Huomasin valehtelevani.

Yritän etsiä mieleni sopukoista ahdistukselle syytä. Pään sisällä olevan sekamelskan keskeltä on hankalaa löytää mitään, mutta huomaan ahdistuksen kasvavan ainakin silloin kun ajattelen töitä tai opintoja. Olen yrittänyt töiden ohella opiskella eikä valmistumiseen vaadittaisi enää kuin kirjallisten rästitehtävien sekä yhden tentin suorittaminen. Tämänhetkisten työkiireiden ohella tuokin määrä tuntuu aivan liian suurelta. Töissäkin olisi ihan tarpeeksi tekemistä. Liikaa tekemistä pienelle masentuneelle add-ihmiselle... Huokaus.

Ahdistusta lisää myös työssäni vallitseva ilmapiiri. Muuten kyllä viihdyn työssäni oikein hyvin, mutten ole vieläkään päässyt oikein yli viime kevään tapahtumista, jossa eräs työyhteisön jäsen puuttui aivan liikaa mun tekemisiin ja menemisiin  Vaikka asiasta järjestettiin kesällä yhteinen keskustelukin tämän työntekijän, minun ja esimiehen kanssa, ja periaatteessa kaiken piti olla jo kunnossa, ei niin kuitenkaan ole. Työilmapiiri mun ja tämän toisen työntekijän välillä on jäätävä. Hän selkeästi on edelleen kateellinen ja katkera _jostakin_, eikä osaa päästää irti. Oikea esimieheni oli pitkään poissa ja näistä asioista on keskusteltu sijaisen kanssa. Voitte varmaan kuvitella, kuinka helpottunut olin, kun sain avautua tästä kaikesta tänään oikealle esimiehelleni ja hän oli todella sympaattinen ja ymmärtäväinen. Ja hän itse sanoitti ongelman: Tämä on työpaikkakiusaamista. Toivon todella, että asiaan nyt puututaan, koska oon kyllästynyt siihen, että joudun tietyn ihmisen seurassa jatkuvasti olemaan varpaillani, varomaan sanomisiani ja toisaalta käyttäytymään korostuneen kohteliaasti väärinymmärrysten välttämiseksi. Ja toisaalta silti kuuntelemaan vitseihin tai hyviin neuvoihin verhoiltua piikittelyä. Kyllä tässä on itsesyytöksiä ja huonommuuden tunnetta tarpeeksi ihan omastakin takaa, en tarvitse ketään ulkopuolista enää niitä tunteita lisäämään, kiitos vaan.

Ahdistus on jännä tunne. Se on kuin ilmapallo, joka on piilotettu jonnekin rinnan ja vatsan välimaastoon. Aina välillä joku puhaltaa sinne ilmaa, niin että hengittäminen on hankalaa ja sisuskaluja puristaa. Välillä pallo pienenee ja hetken on helpompi hengittää. Pahinta on silloin, kun pallo on niin täynnä ilmaa, että sen pelkää poksahtavan. Luulen, että silloin ei ahdistus katoa - päinvastoin. En tiedä mitä silloin tapahtuu, mutta ei huvita kokeilla. Juu ei.

Ahdistus nostaa taas päätään.

Miten kesä menikin niin äkkiä? Loppukesä meni odotellessa vielä viimeisiä helteitä, tai edes sen verran lämpimiä ja aurinkoisia ilmoja, että voisin vielä viimeisen kerran nauttia lämmöstä ihan kunnolla. Odotukseni ei koskaan toteutunut, sillä aina kun oli edes vähän sellainen ilma, että olisi tarjennut lähteä vaikka rannalle, olin joko töissä tai oli muita kiireitä. Ajatella, etten koko kesänä ehtinyt kertaakaan rannalle. Kävin kyllä uimassa, laiturilta. Ja otin aurinkoa, kotiparvekkeella. Mutta monta perinteistä kesäjuttua jäi tekemättä, enkä voi lakata ihmettelemästä mihin nämä päivät oikein hupeni. Juurihan oli vasta toukokuu ja nautin siitä, että kesä on vasta edessä.
En ole suostunut uskomaan, että tulee syksy. Uskottelen itselleni edelleen, että syksy on vielä kaukana, mutta se alkaa olla vaikeaa, koska illat pimenee entistä aiemmin ja pimeys on todella mustaa. Lehdet puissa alkaa kellertää, eikä tuo lämpötilakaan enää niin hääppöisissä lukemissa ole. Ei siinä, syksyssäkin on hyvät puolensa, mutta se pimeys on vaan aina niin tarttuvaa... Se saa omankin mieleni mustaksi.


Kesä meni aika hyvin, mutta nyt huomaan, että pieni ahdistus nostaa taas päätään. Olen jo vuosia sitten tunnistanut itsessäni sen, että elämäni menee sykleissä. On vaihe, jolloin menee hyvin. Sitten alkaa vaihe, jolloin ahdistun, kun en saa asioita hoidettua aikataulussa ja mokailen. Ihan pikkujuttuja. Sitten pienistä puroista syntyy suuri virta ja ennen kuin huomaankaan, olen todella ahdistunut ja masentunut koska asiat ovat kasaantuneet toimintakyvyttömyyteni vuoksi. Tämä tietenkin vain pahentaa toimintakyvyttömyyttä, koska ahdistuneena tekisi mieli vaan käpertyä peiton alle ja sulkeutua omaan kuoreeni. Tällöin mikään ei huvita, tietää että pitäis muttei jaksa. Unirytmi, ruokarytmi, päivärytmi ja kaikki muu menee aivan sekaisin. Hyvä kun jaksaa edes suihkussa käydä tai syödä.


Tuosta yleensä ennemmin tai myöhemmin alkaa nousuvaihe, jossa kyllästyn omaan saamattomuuteeni ja kuin taikaiskusta saan viimein toimintakykyni takaisin. Alan laittaa elämääni pala palalta järjestykseen, mutta se vaatii todella paljon työtä. Mun täytyy tehdä itselleni monenlaisia kirjallisia listoja ja suunnitelmia, joita noudattamalla saan asiat pikkuhiljaa raiteilleen. Tämän jälkeen menee taas jonkin aikaa hyvin kunnes sama rumba alkaa uudelleen.


Nyt ymmärrän, että ADD tekee mulle sen toimintakyvyn lamaantumisen. Normaalisti ihmiset pystyvät käsittelemään vastoinkäymisiä ilmeisesti hieman erilailla. No, nyt olen yrittänyt opetella tunnistamaan, milloin se ahdistus- ja lamaannusvaihe alkaa. Ja huomaan jo merkkejä siitä. Ehkä se on alkava syksy, tai ehkä kasaantuvat työt, mutta olkapäällä kuiskuttaa taas syyllistävä pieni piru, ja rinnassa kalvaa kasvava ahdistus. Katsotaan, pystynkö tahdonvoimalla välttämään pahimman vaiheen nyt, kun tiedostan sen olevan tulossa, vai onko sen läpikäyminen välttämätön paha.
Aika näyttää.