Huono, saamaton, paska.

Tämän päivän kokous meni yllättävän hyvin. Ei se ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsin, eikä kutimiakaan tarvittu. Sormet tosin on taas nypitty ja järsitty verille, mutta minkäs teet. Kokouksen jälkeen eräs työkaveri tuli juttelemaan niitä näitä, ja samalla kertoi, että olin saanut työstäni kehuja. Hetken jo mielessäni riemuitsin kerrankin onnistuneeni jossain, kunnes työkaverini alkoi ihmetellä ääneen, miksei tätä kehuttua toimintaa enää ole kun se oli niin kovin suosittua. Ja että hän ei ymmärrä miksi ylipäätään asioita tehdään tietyllä tavalla jne… kovasti hän painotti, että tämä ei ole henkilökohtaista eikä mikään hyökkäys minua kohtaan, mutta vaikka kuinka järkeilin, en voinut olla ajattelematta sitä, että olen taas epäonnistunut. Huono, saamaton, paska työntekijä. Kyse ei ole siitä, että loukkaantuisin siitä, jos minulle annetaan palautetta. Varsinkaan, jos se on oikeasti rakentavaa ja aiheellisesti annettua. Ja nytkin, kun tämä palaute oli oikeasti sellaista, että mielestäni on perusteltua tehdä työni juuri kuten sen olen tehnyt, nielin silti kommentin mukisematta.

Mutta. Tämän parin minuutin keskustelun vuoksi astuivat kehiin pienet inhottavat ystäväni nimeltä epävarmuus ja itsesyyttely, ja ne muistuttelivat olemassaolostaan loppupäivän. En voinut olla pohtimatta sitä, olenko sittenkin toiminut väärin ja pitäisikö minun sittenkin hoitaa työni erilailla, en vaikka järjellä tiesin, että suurin osa kollegoistani hoitaa asiat juuri näin kuten minäkin, ja että erityisesti minun tilanteessani tämä on järkevää. Puhumattakaan siitä, että tämä työkaverini ehdottama tapa veisi huomattavasti enemmän työtunteja ja kaihertaisi työssäjaksamista, joka muutenkin on ollut vähän vaakalaudalla lähiaikoina. Järjellä tiedostan, että ei ole mitään järkeä alkaa muuttamaan itseni ja monen muunkin mielestä hyväksi todettua työskentelytapaa toisenlaiseksi vain siksi, että yksi ihminen – joka ei tiedä loppujen lopuksi työstäni käytännön tasolla mitään – kokee sen kummalliseksi. Sisälläni kuitenkin myllertää ahdistavia ajatuksia siitä, että entä jos hän on sittenkin oikeassa, entä jos olenkin hoitanut tämänkin asian ihan väärin, entä jos entä jos… ja pienet äänet päässä huutavat kuiskuttelevat, että pitäisi tehdä kuten työkaverini ehdotti. Näyttää muille, että kyllä minä pystyn jaksan osaan ehdin. Kaiken muun työn ohella, tokihan minä voin lisätä sellaiset 4 tuntia työtä joka viikolle, ei tunnu missään. Argh, tämä miellyttämisen tarve on välillä jotain niin sietämätöntä! Miksi ei voi vaan luottaa omaan itseensä ja opetella jättämään muiden kommentit omaan arvoonsa silloin, kun oikeasti sille olisi syytä? Ihan typerää.

Melko uuvuttavaa, kun oma pää lannistaa ja vähättelee jatkuvasti omia saavutuksia.

Mistähän sitä löytäisi vähän lisää itsekunnioitusta ja -varmuutta. Samalla voisi heittää harteiltaan itsesyytökset ja epävarmuuden. Huono itsetunto on kyllä perseestä. Voi kunpa mulla alkaisi psykoterapia jo. Ollaan puhuttu, että sitä voidaan harkita hoitomuodoksi sitten, kun ADD-diagnoosi varmistuu. En malttaisi odottaa, mulla on niin paljon kaikenlaista käsiteltävää ja prosessoitavaa, että tahtois jo päästä purkamaan.

Onneksi on tämä blogi, se toimikoon ensiapuna.