Oon välillä niin rasittavan saamaton

Mikäs sen tyypillisempää ADD-ihmiselle kun innostua jostakin oikein kovasti, nähdä sen eteen aikaa ja vaivaa ja jossain vaiheessa kiinnostua jostakin muusta ja unohtaa se edellinen asia. Tarkoitan siis tätä blogia, oikein ärsyttää kuinka yhtäkkiä kiinnostuksen kohteet olivatkin taas jossain muualla kuin tässä. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, mutta jotenkin taas unohtui ja niin edelleen. Mut tällaista tää aina on, asian kuin asian kanssa. Mutta, nyt pystyn ainakin jo varmuudella puhumaan ADD:stä: diagnoosi varmistui viikko sitten. Sain myös lääkityksen kokeiluun, jossain vaiheessa mietitään onko se sopiva vai pitääkö vaihtaa/lopettaa/muuttaa annostusta. Nyt toistaiseksi se on sopinut aika hyvin, mutten vielä ole huomannut selkeitä muutoksia keskittymiskyvyssä. Ennemminkin huomasin ekoina päivinä sellaisen "päihtyneen" olotilan kun kaikki on ihanaa ja elämä hymyilee. Outoa. Ja musta tuli myös yltiösosiaalinen ja tuntuu, kuin add olis saanut kaverikseen myös adhd:n. Olin jotenkin niin levoton ja puhelias, ja alkuun tuntui kun keskittymiskyky olis heikentynyt entisestään. :D Voi ihmisraukat kun joutui kuuntelemaan mun puhetulvia.

No, ehkä se ajan kanssa tasoittuu. Toivon, että noi lääkkeet oikeasti auttais, koska oon vaan välillä niin rasittavan saamaton. Töidenkin kanssa tuntuu, että oikein ahdistaa, kun oon varmaan unohtanut taas tuhat ja yksi juttua, enkä edes muista mitä kaikkea oon unohtanut. Ne aina jossain vaiheessa iskee päin pläsiä: ai niin, tääkin olis pitänyt tehdä. Liikaa olis hommaa, enkä pysy perässä. Ahdistus!

Toisaalta tuo diagnoosin varmistuminen helpottaa oloa, kun enää ei tarvii arvuutella miksi olen tällainen. Syksyllä aloitetaan kognitiivinen psykoterapia, joka toivon mukaan antaa mulle eväitä arkeen ja vahvistaa itsetuntoa, sitä todellakin odotan. Ketuttaa tällainen jatkuva itsensä mollaaminen ja huonoksi tunteminen. Haluaisin olla sisäisesti vahva, sellainen jonka ei tarvii jatkuvasti miettiä sitä, miten muut suhtautuu tekemiini päätöksiin ja mitä muut musta ajattelee. Haluaisin voida tehdä päätökset itsenäisesti, ilman ulkopuolisia paineita siitä, miten ne päätökset vaikuttaa siihen miltä toisten silmissä näytän.

Ehkä vielä jonain päivänä.

En silti tarpeeksi hyvä.

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa. Osaksi siksi, että on ollut niin kiire. Mutta osaksi myös siksi, että mulla on ollut yllättävän hyvä olla. Asiat ei oo ahdistanut niin paljoa eikä ehkä siinä mielessä ole ollut tarvetta kirjoittaa. Mikä on tietysti hyvä asia, kun yhtäkkiä muistin,  että ai niin mullahan on se blogi, enkä oo valittanut sinne hetkeen mistään! :D Jokin aika sitten add-tapaamisessa kerroin, että kirjoitan "päiväkirjaa", jonne kuvailen tuntemuksia ja fiiliksiä, kaikenlaista mitä käyn läpi. Lääkäri oli sitä mieltä, että se on hyvä asia ja tekee varmasti mulle hyvää. Eli blogin tämän blogin kirjoittaminen tekee mulle ilmeisesti hyvää ja sitä olis kannattavaa siis jatkaa. :D

No joo. Mut on kyllä ollut yllättävän hyvä fiilis jo jonkin aikaa. Luulen, että myös se on vaikuttanut mielialaan, kun paransin ruokailutottumuksia eli olen alkanut syömään säännöllisesti (vähintään 4 kertaa päivässä) ja karsin ruokavaliosta turhat hiilarit ja sokerit pois. Ja hei - oon jo 5 kiloa kevyempi! :) Olo on ollut siis hyvä, mutta... Tänään oli kuitenkin se yhteinen keskustelu esimiehen ja sen erään työntekijän kanssa. Se ahdisti,  vaikka meni lopulta ihan hyvin. Työkaveri myönsi ottaneensa mut (tarkoituksettomasti) vähän maalitaulukseen, kun on purkanut omaa näräänsä muhun mm. kommentoimalla mun työaikoja ja -tehtäviä. Ihan vaan siksi, että meillä on niin eri tyyppinen työ ja erilaiset työajat. Hän tuntee kateutta mun työajoista ja niin edelleen... No, ei se mun mielestä tämäkään aina herkkua ole, mut kaipa se ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen. Ja toisaalta, tää on valintojen maailma. Itsehän me jokainen ollaan työmme valittu,  ja voidaan edelleen valita toisin. Et jos ei arvon työkaveria nappaa, niin feel free to quit.

Vaikka tavallaan se meidän keskustelu oli hyvä ja hedelmällinen, niin silti en voi mitään sille tunteelle, mikä sen jälkeen jäi leijumaan mun mieleen: mä en saa tehdä työtäni omana itsenäni, niin kuin mut on siihen koulutettu, vaan joudun tekemään asioita toisin, muita miellyttääkseni. En riitä tällaisena. Olen tässäkin suhteessa vajavainen. Ei auttanut, vaikka työkaverini yritti paikata sanomisiaan kommentoimalla lopuksi, että "kyllä sä olet hyvä työntekijä, ei siitä ole kyse". Silti omaan päähäni jäi vain ajatus: En silti tarpeeksi hyvä.