Rikkinäinen sisältä ja ulkoa.

Olen tehnyt taas ihan liikaa töitä, pitkiä päiviä. Onneksi tää helpottaa kesän myötä, toivon ainakin niin. Selkään on särkenyt jo monta päivää, inhottaa kun pitää olla joka suunnasta näin vammainen. Tai siis, en nyt halua loukata sanavalinnallani niitä, jotka ovat oikeasti vammaisia, mutta koen kyllä että mussakin on kaikenlaisia vammoja. Tai ehkä olen vaan vajavainen. Puutteellinen. Rikkinäinen?

On vaikeaa tuntea olonsa itsevarmaksi, kun pää ja kroppa muistuttavat vuoron perään vioistani. En tarkoita sitä, että minun pitäisi olla täydellinen, mutta haluaisin olla silti parempi. Pitäisi opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä on ja siihen pyrinkin. Mutta se on vaikeaa, kun mieli on maassa. Tuntuu, että olen jotenkin viallinen. Add:n ja aseksuaalisuuden hyväksyminen vaatii työtä, mutta alan olla niiden suhteen kuitenkin edes vähän sujut. Mutta miksi pitää kropankin kiukutella jatkuvasti. Nämä on sinänsä pikkujuttuja, ettei ne näy päälle päin eikä moni tiedä, että niistä kärsin. Mutta skolioosi, notkoselkä, eteenpäin kääntyvä lantio, yliliikkuvat nivelet ja ihan pikkuisen liian lyhyet kädet muuhun vartaloon suhteutettuna. Ei nämä vaikuta arkielämään muuten kuin siten, että selkäni on käytännössä aina kipeä. On ollut varmaan viimeiset 15 vuotta. Harvinaisempaa on se, että selkääni ei särje, kuin se, että siihen särkee. Tämä on yksi syy lisää siihen, miksi tunnen olevani viallinen - eihän tämä nyt normaalia ole nuoren ihmisen kärsiä jatkuvista selkäkivuista. Vielä ärsyttävämpää on se, etten ole saanut siihen oikeastaan mitään pitkäkestoista lääkitystä tai muuta. Fysioterapiaan olen välillä päässyt mutta varmaan osittain add:sta johtuen en muista tehdä koskaan niitä jumppaliikkeitä, joita fyssari opetti. Eli hukkaan meni sekin. Olen saanut välillä kuuriluontoisesti lihasrelaksanttia ja särkylääkettä, jotka helpottavat oloa. Ymmärrän toki, ettei niitä voi jatkuvasti käyttää, mutta olisi kiva jos niitä olisi aina kaapissa, siltä varalta että kipu oikein pahaksi äityy. Lisäksi nämä vaivat hankaloittavat urheilua, erityisesti tuo selän ja lantion ihmeellinen asento tuovat haasteita melkein kaikkiin keskivartalon lihasliikkeisiin. Ja joudun joka kerta selittelemään milloin kenellekin personal trainereille ja kunto-ohjaajille, että kyllä minä yritän parhaani, muttakun tämä selkä. En vaan fyysisesti pysty sellaisiin liikeratoihin kuin muut, koska luustoni ei anna myöden. Täytyy keksiä omat variaatiot.

Olen yrittänyt opetella näidenkin asioiden kanssa olemaan sinut. Että voisin hyväksyä itseni ja vartaloni sellaisena kuin se on. Mutta nämä selkäkivut eivät hirveästi auta asiaa, ja kyllä mua itseänikin ärsyttää aikalailla se, kun joudun tekemään tietyt jutut ihan omalla tavallani ja aina tuntuu siltä, että ihmiset ihmettelee sitä (vaikkei ihmettelisikään). Onhan se uuvuttavaa, kun ei voi rakastaa itseään sellaisena kuin on. En pidä siitä, miltä vartaloni tuntuu, koska nivelet naksuu ja paukkuu ja selkä on aina kipeä. Kiero selkäranka ja lantioluu tekevät vartalostani toispuoleisen: toinen jalkani on pikkuisen toista lyhyempi ja sekös pahentaa toispuoleisuutta entisestään. En pidä myöskään siitä, miltä vartaloni näyttää. Liian pienet rinnat, liian suuri vatsa, liian pulleat reidet... pikkuisen karsastavat silmät, liian keltaiset hampaat, liian huono iho... Luulin, että tässä iässä ihminen osaisi olla jo tyytyväinen omaan ulkonäköönsä. En mä siitä nyt ihan jatkuvasti kärsi, mutta en kyllä osaa pitää enää itseäni kovin kauniina. Luulen sen johtuvan ikäkriisistä: iho ei ole enää pehmeä ja sileä, eikä silmiin saa enää niin kaunista meikkiä. Vaikka toisaalta, enpä mä nykyään oikein jaksa meikatakaan. Vaikka pitäis, koska lisätäänpä nyt valituslistaan vielä couperosa-iho, joka saa kasvot punoittamaan kirkkaan punaisena aina kun... no, teen mitä tahansa.

Ja sitten on vielä se, josta kärsin salaa ehkä eniten. Vulvodynia. Gynekologinen vaiva, josta ei ihan noin vain ihmisille puhutakaan. Koska eihän tällaisista alapäävaivoista voi ääneen puhua, olisihan se aikamoinen kahvipöytäkeskustelu. Sain kuulla tästä vasta vuosi sitten gynekäynnin yhteydessä. Aseksuaalisuuteni vuoksi en ole kovinkaan innostunut seksistä, mutta toisinaan haluaisin silti sitä miesystäväni vuoksi harrastaa. Ja niinä harvoina kertoina kun voisin siihen ryhtyä, en kuitenkaan pysty yhdyntään, koska se sattuu. Vulvodynia on siis "ulkosynnyttimien kipua" eli toisin sanoen, mua sattuu yhdyntä, mua sattuu joskus jopa se kun käyn vessassa ja pyyhin paperilla tai ihan vaan jos sattuu olemaan housujen sauma vähän huonosti. Ja välillä vihloo ihan muuten vain, vaikkei mikään sinne edes koskettaisi. Olin käynyt monta kertaa jo lääkärillä asiasta, mutta aina vaan käskettiin laittaa kosteuttavaa öljyä limakalvoille koska luultiin, että kyse on vain kuivista limakalvoista. Vasta yksityisen puolen gynekologi osasi diagnosoida ongelmani vulvodyniaksi.

Kunpa voisin seistä alasti peilin edessä ja hyväksyä sen mitä näen.
Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Toisaalta on helpompi, että vulvodynia osuu (gray-)aseksuaalille, joka ei muutenkaan hirveästi ole kiinnostunut peittoja heiluttelemaan. Tunnen itseni silti huonoksi, sillä haluaisin kuitenkin silloin tällöin tuottaa miehelleni mielihyvää myös yhdynnän avulla. En ole enää uskaltanut tehdä sitä aikoihin, koska pelkään kipua. Mitäs sitten, jos me halutaan lapsia? Miten ihmeessä se onnistuu, kun a) mua ei oikeastaan koskaan huvita ja b) sitten kun kerrankin tuntuu siltä, niin ei voi koska se sattuu (tai sitten kärsitään kivusta).

Miksi juuri mulla on näin paljon kaikkia typeriä vikoja? Vikoja, jotka eivät millään tavalla näy musta ulospäin, mutta kuitenkin vikoja, joista kärsin päivittäin ja jotka saavat mut tuntemaan huonoksi, vajavaiseksi, vialliseksi... rikkinäiseksi. Tunnen myös, ettei mulla olisi oikeutta valittaa, koska maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla. Mutta silti... valitan, koska en muutakaan osaa.

Jotain minusta: add ja opiskelu.

Oon kyllä niin tyytyväinen, että skippasin viikonlopun työmatkan. Mulla on ihan hirveästi muita töitä, joita periaatteessa olis pitänyt tehdä, mutta mä olen silti ihan vaan ollut ja levännyt. Tuntuu, että mikään lepo ei oikein riitä, vaan aina kun palaa töihin, on heti uudelleen stressaantunut ja uupunut. Kaipa se on juurikin se uupumisen merkki, kun palautumiseen tarvitsee paljon normaalia enemmän aikaa.

Mutta nyt kerrankin en aio puhua töistä. Kerron jotain itsestäni ja siitä, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen - siis masennukseen, uupumukseen, itsetutkiskeluun ja pienoiseen identiteettikriisiin. Tähän on monta syytä, oivalluksia, joita olen tehnyt itsestäni ja elämästäni lyhyen ajan sisällä. Aloitan add:stä.

Add:tä aloin epäillä itselläni muutama vuosi sitten, kun veljelläni aloitettiin add-tutkimukset. Kuuntelin veljeni oireita ja katselin oirekyselylomakkeita, joita veljeni oli täyttänyt, todeten, että nämähän kuvaavat ihan minua. Kukaan ei silti oikeastaan ottanut mua tosissaan tuolloin, koska veljeni oireet ovat aina olleet selkeämmin näkyvillä ja minä olen ollut sellainen hiljainen selviytyjä. Lapsenakin aina veljeni oli se, joka oli jatkuvasti vaikeuksissa ja kaikki huomio kiinnittyi häneen. Mullakin oli silti omat ongelmani, niin koulukiusaamisen kuin keskittymisenkin kanssa. Mutta olin kiltti, eikä musta ulospäin näkynyt millään tavalla se, etten välttämättä ollut yhtään tässä todellisuudessa pääni sisällä. Kuuntelin hyvin tarkkaan, jos aihe kiinnosti mua, ja silloin asiat myös jäivät hyvinkin yksityiskohtaisesti päähäni. Jos aihe ei kiinnostanut, en pystynyt keskittymään kuuntelemiseen vaikka kuinka yritin. Se näkyi ihan selkeästi arvosanoissa: itseäni kiinnostavista kouluaineista sain 8-9, kun taas vähemmän kiinnostavista 6-7. Kaiken kaikkiaan keskiarvo oli kuitenkin hyvä, vaikken loppujen lopuksi tehnyt ihan hirveästi sen eteen. Läksyjen tekeminen ja kokeisiin lukeminen oli aikalailla sitä, että illalla ennen nukkumaanmenoa viime tipassa yritin rääpiä jotain kasaan. En muistanut tai saanut aikaiseksi tehdä koulutehtäviä kotona, mutta silti pärjäsin kohtuullisen hyvin. Vaikeisiin kouluaineisiin yritin välillä panostaakin - ihan tosissani yritin. En silti oppinut niitä kunnolla, ja myönnän joskus yläasteella käyttäneeni lunttilappujakin oikein hankalien aineiden kokeissa. Oli vaan niin stressaavaa, kun tietyt asiat eivät jääneet päähän, joten päästin itseni helpommalla. Ei, en ole siitä ylpeä enkä suosittele kenellekään. 
  

Lukeminen ei vain ole mun juttu.
Paitsi silloin, jos kyseessä on joku aidosti mielenkiintoinen kirja.
Vaikka Harry Potter tai DaVinci-koodi :D

Peruskoulun jälkeen läksin lukioon. Siellä olikin ihan erilainen meininki. Läksyjä pitäisikin oikeasti tehdä tai muuten putoaa kärryiltä. Ja kokeisiin pitäisi ihan oikeasti lukea, paljon! Viimeistään tässä vaiheessa tajusin - vaikken ymmärtänyt siihen syytä - että kokeisiin lukeminen on mulle todella vaikeaa. En vain saanut aikaiseksi avata sitä kirjaa, ja kun viimein sain, en malttanut/pystynyt lukemaan ajatuksella. Keskittyminen karkasi jatkuvasti muihin asioihin, eikä mitään lukemastani jäänyt päähän. Jo kuuden viikon jälkeen tajusin taistelevani tuulimyllyä vastaan ja keskeytin lukion. Lähdin ammattikouluun, joka tuntui siinä mielessä helpommalta, että opiskeltavat aiheet aidosti kiinnostivat minua. Ja siellä ei ollut niin paljon kirjallisia juttuja, joten hommat sujuivat ihan hyvin. Mulla on paha taipumus perfektionismiin, josta kuitenkin oli tällä alalla jonkin verran hyötyä. Olin kuitenkin koko ammattikoulun ajan todella ahdistunut. Ei siksi, ettenkö olisi tykännyt valitsemastani alasta, vaan siksi, että olin jälleen kerran se erilainen, hyljeksitty. Outolintu.  Mulla ei ollut ammattikoulussa yhtäkään ystävää, ehkäpä pari niin kutsuttua "kaveria", joiden tukeen ja seuraan ei kuitenkaan voinut oikeasti luottaa. Väkisin puskin ammattikoulun loppuun ja lähdin työskentelemään alalle, johon valmistuin. Sainpahan valmistuessani sentään (perfektionismin ansiosta?) stipendin parhaasta ammattiaineiden keskiarvosta. Haha, siitäs saitte, typerät luokkatoverit!! :D Yleissivistävät aineet ei niin kiinnostaneet, ja sepä näkyi taas numeroissakin.

Neljä vuotta valmistumiseni jälkeen koin, että valitsemani ala alkoi maistua puulta. Olin tiennyt jo alalle hakeutuessani, ettei se ole eläkeammatti, vaan ennemminkin joku, jota teen siihen saakka kunnes keksin parempaa. Hain ja yllätyksekseni myös pääsin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Vaihdoin alaa täysin, palveluammatista (kauneusalalta) sosiaalialalle. Ongelmat opinnoissa tulivat jälleen vastaan, enkä koko opintojen aikana saanut yhtäkään tenttikirjaa luettua kunnolla. En edes tiedä, miten olen niistä tenteistä päässyt läpi. Kirjalliset tehtävät palautin aina viime tipassa tai myöhässä, koska aloittaminen oli aina ylitsepääsemättömän vaikeaa, ja kun viimein aloitin, otti perfektionismini vallan eikä tehtävää yksinkertaisesti voinut palauttaa ennen kuin se olisi viimeistä pistettä ja pilkkua myöten hiottu. Sisulla puristin lopulta nämäkin opinnot loppuun, vaikkakin puoli vuotta myöhässä, koska oli ollut niin paljon rästejä (johon vaikutti kyllä myös avioero, mutta siitä lisää toisella kertaa).

Olen elämässäni saavuttanut mielestäni paljon, kun opiskelen nyt työn ohella jo kolmatta ammattia. Eihän menestystä tai ihmisarvoa tietenkään sillä mitata, montako tutkintoa ihminen on elämänsä aikana hankkinut. Mutta mulle opiskelu on aina ollut todella vaikeaa, ja taas tälläkin kertaa myöhästyn valmistumisestani. Koska rästit. Mulla on aina ollut tapana polttaa itseni helposti loppuun, mutta tänä keväänä sain ensimmäisen virallisen masennusdiagnoosini. Työuupumus mulle on joskus 9 vuotta sitten jo diagnosoitukin, ja nyt keväällä uudelleen. Kun olin veljeni tutkimusten myötä hoksannut, että mullakin saattaa olla add, kävin viime kesänä kunnan yleislääkärillä kysymässä mahdollisuuksista päästä add-tutkimuksiin. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että tutkimuksia ei kannata aloittaa, koska olen pystynyt suorittamaan opiskeluni loppuun ja olemaan työelämässä. Olin älyttömän pettynyt, koska se, että pystyn näihin asioihin, ei tarkoita sitä, etteikö se olisi toisinaan yhtä selviytymistä päivästä toiseen. Ja nyt keväällähän minä sen työkykynikin hetkellisesti menetin. Onneksi työterveyden kautta mut otettiin todesta ja add-tutkimukset aloitettiin viimein alkuvuodesta.

Nyt, kun alkaa olla aika varmaa, että diagnoosi mulle annetaan, koen suurta helpotusta. Ymmärrän paljon paremmin menneisyyttäni ja ongelmiani, joista tässä on kerrottu vasta pieni osa. Olen aina tuntenut olevani huono, nyt sentään tiedän miksi. Enkä syytä jatkuvasti itseäni. Vaikka edelleen syytänkin. Olen alkanut nyt tietoisesti tutkia itseäni ja käytöstäni, koska yritän määrittää, mikä on add:sta johtuvaa ja mikä osa persoonaani. Siksi kirjoitan tänne ajatuksia, kokemuksia ja reaktioita, jotta pystyisin paremmin käsittelemään näitä asioita. On tärkeää, että tämä on viimein otettu tosissaan, ja mun omituisuudet saavat nimen. Ainakin osa mun omituisuuksista. Onhan niitä muitakin... Mutta niistä lisää myöhemmin. 

Kaikki tuntui kaatuvan mun niskaan.

Kirjoitin eilen illalla kännykällä ajatuksia ylös, mutta olin liian väsynyt kävelläkseni tietokoneelle ja julkaistakseni ne blogissa (Blogger kun aika tökkivästi toimii mun kännykällä). Tässä siis avautumista eiliseltä:

Tänään oli vieläkin paskempi päivä kuin eilen, jos se vaan on mahdollista. Olin ensin koulutuksessa klo 10-16 ja myöhästyin sitten seuraavasta jutusta, koska olin unohtanut evääni leirikeskukseen, jossa meidän koulutus oli pidetty, ja kääntynyt takaisin hakemaan niitä. Ovet olikin jo lukossa, eikä ketään enää missään. Kukaan ei vastannut puhelimeen, joten olin ihan turhaan käyttänyt puoli tuntia aikaa hakeakseni eväät. Laitoin navigaattoriin työpaikan osoitteen, josko leirikeskuksesta pääsisi jotain nopeampaa reittiä työpaikalleni. Eipä sekään sitten ihan putkeen mennyt, löysin itseni ajamasta jossain korvessa hiekkatietä sen sijaan, että painelisin asfaltoitua maantietä. Oli se reitti varmaan lyhyempi joo - mutta ei kyllä yhtään sen nopeampi.

Illalla oli töissä vielä samanlainen tilaisuus kuin eilen, ja sinnekin piti valmistella monenlaista juttua. Koska tulin myöhässä, oli hirveä paniikki saada kaikki valmiiksi. Juoksin paikasta ja kerroksesta toiseen milloin tulostamassa, milloin keittämässä kahvia, milloin kantamassa pöytiä. Puhujalle piti hankkia tietokone, cd-soitin, nippu paperia, kyniä... Vieraille piti laittaa teetkahvitkeksithedelmätkupitlautaset... Juoksin paikasta toiseen, paikalla oli selkeästi liian vähän työntekijöitä! Kaikki tuntui kaatuvan mun niskaan, koska paikalla ollut toinen työntekijä on vasta tullut sijainen eikä oikein tiedä mistä löytyy mitäkin (ja lisäksi hän on liikuntavammainen eikä siis pysty kirmailemaan paikasta toiseen hakemassa tavaroita).

Oli jo ihan tarpeeksi rasittavaa, että olin kiukutellut itselleni eväiden unohtamisesta (miksi piti taas unohtaa jotain?!) ja myöhästymisen lisäksi olin myös tolkuttoman nälkäinen, kun olin syönyt viimeksi puolilta päivin. Kello oli kahdeksan, kun tilaisuus loppui. Vieraat kaikkosivat, mutta niin myös työkaverini, jolle oli tilattu vammaispalvelun taksi valmiiksi. Yhtäkkiä tajusin seisovani yksin keskellä kaaosta, nälkäisenä ja uupuneena. Ja tämän jälkeen myös helvetin kiukkuisena. Miten sattuikin, että se olen taas minä, joka yksin siivoaa kun muut vaan häviää paikalta?! Ei siinä auttanut kiukuttelu, pakko oli vaan ryhtyä hommiin, tai tulee aamulla sanomista kun paikat on jätetty rempalleen. Melkein tunti siinä meni, kun piti kaikki ne tietokoneviritelmät ja kahvit siivota pois, tiskata astiat, pyyhkiä pöydät... Jotka olisi kaiken lisäksi pitänyt siirtää varastoon, mut enhän minä niitä yksin saanut kannettua. Enkä olis kantanut vaikka olisin saanutkin, sen verran reilusti mua vitutti. Kun lopulta pääsin kotiin, olin niin väsynyt, että purskahdin itkuun. On ihan tarpeeksi vaikeaa unohdella jatkuvasti jotakin, kärsiä sitten typeriä seurauksia ja vielä itsesyytöksiä asian tiimoilta. Ja kun on muutenkin koko ajan uupumuksen äärirajoilla, ei kaipaisi mitään tuollaista ylimääräistä paskaa.

Silloin maaliskuussa, kun jäin sairaslomalle uupumuksen vuoksi, en ajatellut sen johtuvan niinkään töistä, vaan enemmänkin muista, henkilökohtaisista asioista. Nyt kuitenkin tajuan kirjoittaneeni blogiini pääasiassa työasioihin liittyvistä asioista. Olen viime päivinä stressannut vain töistä, en muusta. Ehkäpä ne työt sitten kuitenkin on olleet pääsyynä mun uupumiseen?

Tää ei voi jatkua näin. Olen taas viittä vaille burn outissa. Olen aina järjettömän väsynyt ja tuntuu, että masennuslääkkeidenkin teho alkaa jo hiipua, vai tuntuuko se vaan stressin keskellä siltä? Mut se, että teen parin viikon työputkia ja tällaisia 11 tunnin työpäiviä, ei varsinaisesti auta asiaa. Itsehän mä olen pääasiassa työkalenteria täytellyt, mutta en tätä kyllä ihan näin suunnitellut. Mihin jäi se "otetaan nyt rauhassa" -asenne? Täysiä ja tukka putkella vaan, kunnes ollaan taas sairaslomalla.

Ja ne eväät... Siellä ne on leirikeskuksen jääkaapissa edelleen. Voi olla seuraaville leiriläisille kiva yllätys, kun vastaan kävelee lohen palasia. Joopa joo...

Aamulla lisättyä: mun piti tänään lähteä viikonlopuksi työmatkalle, mutta peruin sen terveydentilaani vedoten. Oli pakko, en olisi jaksanut sitä nyt. Nyt saan olla viikonlopun kotona ja tehdä töitä etänä. Lepoa, mitä se on? Sitä ehkä saa tänä viikonloppuna, pitkästä aikaa <3

Kaikki se (turhaan) panikointi.

Siis voi Luoja mikä päivä! Tai oikeastaan jo muutama päivä. Tää homma menee kyllä jo ihan mahdottomaksi tämän lahopään kanssa. Oikeasti, tänään teki mieli potkia itseäni päähän, jos se vaan olisi mahdollista (en yletä). Aiemmin tänä unohtelu on ollut lähinnä jotain tavaroiden unohtelua ja hukkaamista ja pienten asioiden unohtamista, mutta nyt lähtee jo lapasesta. Oli jo ihan tarpeeksi noloa, kun maanantai-iltana hoksasin yhtäkkiä unohtaneeni täysin mun harjoittelun arviointipalaverin (opiskelen työn ohella). Varmaan joo hyvä numero tulee, kun en vaivaudu saapumaan edes paikalle... No ei siinä, en ole myöskään muistanut ehtinyt soitella harkkaohjaajalleni pahoitellakseni tapahtunutta ja sopiakseni uutta arviointiaikaa. Nyt hävettää jo niin paljon, etten enää kehtaiskaan. Mut pakkohan se olis. Huoh.

Tämä päivä oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus. Pakkasin aamulla eväät mukaan, koska tiedossa oli pitkä työpäivä, ja lähdin ajelemaan työpaikalle palaveriin. Matkalla ajattelin työpuhelimen kalenterista vielä tarkistaa, että missä huoneessa palaveri pidetään. Voi perkele, mähän oon menossa väärään suuntaan! Olin ihan täysin unohtanut, että ei se palaveri olekaan mun työpaikalla, vaan keskustassa. Onneksi en ollut pitkälle ehtinyt ajelemaan, sillä mun työpaikalle on keskustasta (ja kotoa) 30 km matkaa. No, ajelin sitten takaisin kotiin viemään eväät jääkaappiin, koska en saisi niitä keskustassa mihinkään kylmään. Samalla mietin ihan paniikissa, mikä olikaan tämän palaverin tarkoitus (esimieheni kanssa) ja pitikö sitä varten valmistella jotakin, koska mitään en ollut ainakaan valmistellut. Onneksi valmisteluja ei sen suuremmin ollut tarvinnut tehdä ja selvisin säikähdyksellä. Palaveri esimiehen kanssa vähän venähti, joten lähdin kiireellä, hain eväät taas kotoa ja lähdin paniikissa ajelemaan työpaikalleni seuraavaan palaveriin, koska olin jo myöhässä.

Kun viimein pääsin paikalle melkein 20 minuuttia myöhässä, valmiina esittämään mitä nöyrimmät pahoitteluni, huomasin olevani huoneessa yksin. Löysin muut työntekijät taukotilasta. Pahoittelin myöhästymistäni, jolloin sain kuulla, että palaverihan alkaa vasta kymmenen minuutin päästä. Siis mitä?! Joo-o, muistihan se oli taas tehnyt mulle tepposet, ja olin muistanut palaverin alkamisajan väärin. Toisaalta, parempi näin kuin toisin päin. Nyt olin siis kuitenkin ajoissa, mutta ärsytti vaan kaikki se turhaan panikointi.

Tämäkin palaveri venähti ja lähdin taas takinhelmat liehuen hoitamaan asioita illan tapahtumaa varten. Ihmisiä olisi tulossa paikalle 60, sitä ennen pitäisi käydä ostamassa kaupasta jotain tarjottavaa ja ehtiä laittamaan kaikki valmiiksi. Kaupassa tietenkään se edellä oleva ei ollut muistanut punnita hedelmiä. Ja tämä oli ainoa auki oleva kassa, pieni kauppa kun on. Ja minä odotin jalka naputtaen lattiaa, stressitason noustessa taivaisiin. Olen taas myöhässä!!! Että mä vihasin itseäni. Miksi pitää aina olla myöhässä?!

Liian tuttu näky: kävelen vauhdilla, hiki hatussa.
Kiire. Aina kiire jonnekin. Kuka opettais add:lle ajanhallintaa?

Lopulta kun illan tapahtuma oli ohi, sain esimieheltäni hienovaraista palautetta: ”Ihan vaan vinkkinä, ensi kerralla kannattaa olla vähän aiemmin paikalla laittamassa paikkoja kuntoon.” Joo, niinpä niin. Kyllähän mä sen tiesin, en vaan oikeasti ehtinyt paikalle aiemmin, koska tärkeä palaveri oli kesken. Tällä kertaa kyse oli oikeasti siitä, eikä siitä etten ole saanut kotoa lähdettyä ajoissa. Nyt oli siis hyvä syy myöhästyä. Miksi silti tuntuu, kuin olisin tehnyt taas jotain väärää?

Ei enää tällaisia päiviä, kiitos. Vihaan kiirettä ja vihaan sitä, kun unohtelen jatkuvasti asioita. Vihaan sitä, kun kadotan ajantajuni ja myöhästelen tapaamisista. Vihaan tätä jatkuvaa syyllisyydentunnetta ja silti välillä vihaan myös itseäni.

Luulin, että olin jo turvallisilla vesillä uupumuksen ja masennuksen suhteen, mutta taidan ehkä sittenkin olla lipumassa takaisin pimeän puolelle. Liikaa töitä. Liikaa tekemistä. Liikaa itsesyytöksiä. Liian vähän lepoa... Uuvuinko taas?

Huomennakin taas yli 10 tunnin työpäivä. Seuraava oikea vapaapäivä yli 2 viikon päästä. Miksi pitikin taas hamstrata niin paljon töitä ja tekemistä?! Idiootti idiootti idiootti idiootti... Voi kunpa voisin vaan jäädä aamulla sänkyyn, käpertyä peiton alle ja herätä vasta kun on kesäloma.

Riippuvuussuhde ruokaan.

Tänään on ollut hyvä päivä. Olen nyt muutaman päivän opetellut syömään säännöllisesti, ja tuntuu että olokin on parempi, kun verensokeri ei pääse tippumaan liian alas. Olen huomannut, että silloin kun unohdan syödä, alan olla jossain vaiheessa tosi väsynyt ja pahantuulinen. Sitten vasta tajuan, että no enpäs ole muistanut syödä koko päivänä mitään, niin ei mikään ihme jos on vähän nuutunut olo. Oon yrittänyt samalla myös kiinnittää huomiota syömisiini, ja olen siis täydessä sokerilakossa. Haluaisin pudottaa painoa, mutta pidän matalaa profiilia sen kanssa, koska en jaksa kuulla niitä ”eihän sun mitään laihduttaa tarvii” -kommentteja. Mun mielestä on ihan typerää, ettei normaalipainoinen saisi laihduttaa, jos on tullut muutama kilo painoa lisää. Miksen saisi pudottaa niitä ylimääräisiä pois heti? Pitäisikö odottaa ensin, että lihon 10 kiloa lisää, ennen kuin alan sitten tehdä asialle mitään? Tiedän, että ihmiset yrittää olla kohteliaita, kun sanovat, ettei mun tarvitse laihduttaa. Mua se kuitenkin vaan enemmän ärsyttää, että joudun perustelemaan sitä. Koska joka kerta, kun joudun perustelemaan laihduttamistani, joudun perustelemaan myös sitä, etten viihdy omissa nahoissani sellaisena kuin olen.

Olen aina ollut hoikka, nuorempana ja lapsena aina jopa alipainoinen. Olen ollut sellainen luonnostani, vaikka söin ihan liikaa herkkuja ihan hyvin ja reilusti. Olin jotenkin tottunut siihen, että saan syödä mitä vaan, enkä liho. Aikuistuessa kuitenkin aineenvaihdunta ja sitä myötä myös kroppa ovat muuttuneet. Oli aika hämmentävää, kun jossain vaiheessa parikymppisenä tajusin painavani 7 kiloa enemmän kuin pari vuotta sitten. Sen jälkeen olen joutunut aina säännöllisin väliajoin tsekkailemaan omia ruokatottumuksiani, etten vain pääse liikaa lihomaan.

Katselin tällä viikolla omia potilaskertomuksiani netistä, ja huomasin lääkärin kirjoittaneen, että ”potilaalla jonkinlainen riippuvuussuhde ruokaan”. Hämmennyin tästä, ja samalla silti tajusin sen olevan totta. Mutta mistä ihmeestä se lääkäri on sen hoksannut? Hän ei silti voisi olla enempää oikeassa. Mun syöminen on kyllä ihan outoa. Tavallista ruokaa en aina muista välttämättä edes syödä, paitsi ehkä illalla muistan, etten ole koko päivänä laittanut mitään suuhuni. Sokeriin kuitenkin mulla tulee riippuvuus hyvinkin nopeasti, ja alan syömään aivan liian paljon suklaata, jäätelöä, leivoksia, karkkia, suklaata, jäätelöä, suklaata… Se lähtee jossain vaiheessa ihan lapasesta, kun jokaisen ruokailun jälkeen on saatava jälkiruokaa, joka voi olla käytännössä siis litra puoli litraa jäätelöä tai melkein kokonainen suklaalevy. Sitten mun on aivan pakko pitää välillä näitä sokerilakkoja, koska pitää vieroittaa itsensä sokerista, että saisi jotain tolkkua tähän hommaan.

Olen miettinyt sitä, miksi mulla on niin kamala lihomisen kammo. En ole koskaan sairastanut syömishäiriötä, mutta ei mun suhtautuminen ruokaan tai omaan kehooni kyllä ihan normaalikaan ole. En vielä tiedosta kovin tarkkaan, mikä tekemisistäni on add-oireilua ja mikä ei, mutta ymmärtääkseni ad(h)d-ihmisillä on kuitenkin taipumusta erilaisten riippuvuuksien kehittelyyn ja varmaan syömishäiriöihinkin. Tämän lisäksi luulen lihomisen kammoni johtuvan siitä, että suvussani on paljon ylipainoa, ja mulle on pikkutytöstä saakka muistuteltu, että ”älä vaan sitten päästä itseäsi koskaan lihomaan tällaiseen kuntoon, niitä kiloja on sitten niin kauhean vaikeaa saada pois, pidä huoli että pysyt tuollaisena hoikkana” jne. Kaiketi tämä on iskostunut mun takaraivooni niin, että alitajunta toistelee mulle ”ei saa lihoa, ei saa lihoa” ja jos niin sattuu käymään, tuntuu ihan kamalalta, että nyt pitää kyllä laihduttaa ja vähän äkkiä! Keväällä hankaluuksia tuotti se, kun masennuksen vuoksi en jaksanut tehdä asialle mitään, vaikka tiedostin lihoneeni. Silti vaan söin mitä sattuu, välillä elin päivän pelkillä herkuilla, kun en jaksanut laittaa ruokaa. Nyt kun masennus alkaa toivon mukaan väistyä, haluan äkkiä saada painon taas pienempiin lukemiin, että voin tuntea oloni itsevarmemmaksi. Onhan se kuitenkin bikinikausikin alkamassa. :D

Ja niin, en oikeasti ole edes ylipainoinen. Vaaka näytti 63 kiloa perjantaina kun aloitin tämän sokerilakon. Tavoite on 5 kiloa pois, tai vähän enemmänkin jos vaan lähtee. Wish me luck! :)