Minusta on aina tuntunut siltä, että olen erilainen kuin muut. Minussa on jotain vikaa. Moni on pitänyt minua omituisena tai outona - olen kuullut sen monta kertaa. Olen outolintu.
En tiedä miten päin se meni - ajattelinko itsessäni olevan vikaa ennen vai jälkeen sen, kun ihmiset alkoivat puhua minusta niin. Enkä edes ole tiennyt miksi minusta niin ajatellaan. Olenhan ollut vain oma itseni.
Vanhempien avioero jättää jäljet. Koulukiusaaminen jättää jäljet. Äidin sekoilu uusien miesten ja alkoholin kanssa jättää jäljet. En kuitenkaan koe olevani rikkinäinen siksi, että olen kokenut näitä asioita. Ennemminkin koen, että ne ovat vahvistaneet minua. Oma avioero sen sijaan - se tekee kipeää vieläkin. Se, kun mies jättää yllättäen kuin nallin kalliolle. "En vain rakasta sinua enää."
Nyt olen jo aikuinen, ihan kohta kolmenkymmenen. Luulisin olevani jo ehjä, tasapainossa kaiken tapahtuneen kanssa. Vaan mitä minä teen? Löydän itsestäni uusia puolia, juttuja vikoja?, jotka juontaa juuriaan jo lapsuuteen ja pistää koko pakan ihan nurin. Laittaa miettimään kaiken alusta, ja ne kaikki asiat, joiden kanssa luulin olevani jo sujut, avataan uudelleenkäsittelyyn.
Kyllä minä olen ollutkin jo ehjä. Monta kertaa. Ja silti elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Välillä ollaan huipulla, ihaillaan hymy kasvoilla lempeää tuulen virettä, katsellaan kauniita maisemia ja nautitaan auringon lämmöstä. Seuraavaksi mennäänkin vuoristoradassa niin vauhdilla, ettei itse pysy mukana. Siinä on silmukkaa ja mutkaa niin, että heikompaa hirvittää. Lopulta ollaankin pohjalla, jossa on pimeää, yksinäistä ja kylmää. Ja matka ylös on pitkä. Jyrkkä. Pelottavan raskas! Silloin aina mietin, miten taas kävikin näin.
Nyt kun jälleen koen, että pahimman yli on ehkä jo päästy, on edessä taas uusia mutkia. Matkoja menneisyyteen, mielen sopukoihin. Miten selviän niistä? Voiko itseään oppia rakastamaan lopulta sellaisena kuin on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro toki omia ajatuksiasi, arvostan kommenttiasi!
Pysythän kuitenkin asiallisena, kiitos. :)