Peiton alle piiloon.

Miten ja missä vaiheessa elämästä tuli näin vaikeaa? Kaikki tuntuu liian raskaalta, liian hankalalta, liian työläältä. Haluaisin vaan käpertyä sänkyyn peiton alle pakoon pelottavaa maailmaa ja olla siellä kunnes maailma on parempi paikka. Eli ikuisesti, koska sitä ihmettä ei tapahdu. En jaksaisi olla aikuinen. En jaksaisi opiskella, en jaksaisi käydä töissä. Ahdistaa ajatuskin siitä, että täytyy. Miten jaksan tehdä noita juttuja, kun en pysty kunnolla huolehtimaan edes perustarpeistani? Yöllä valvon aamuviiteen ja aamulla en jaksa nousta sängystä ylös. Päivällä en tunne nälkää enkä saa syödyksi. Syön vain, koska tarvitsen energiaa, en siksi että olisi nälkä. Ruokahalua ei oikeastaan ole, joten kaikki ruoka pitää syödä vähän väkisin. Edes herkkuja ei oikein tee mieli, mikä on mulle todella harvinaista, koska normaalisti olen sokeriaddikti. Esimerkiksi voin ottaa tämän päivän. Heräsin yhdeltä päivällä, kello on nyt kohta viisi enkä ole syönyt mitään. Ei tee mieli mitään. Kupillinen kahvia kävi hyvin aamupalasta.

Päivisin en jaksaisi kotona tehdä muuta kuin maata sohvalla. Olen kuitenkin aika meneväinen ihminen ja olen jo aikoja sitten sopinut kalenteriini kaikenlaisia menoja. Ehkä hyvä niin, sillä niiden menojen ansiosta en sentään ihan kokonaan mökkiydy kotiini. Tulee pysyttyä edes jotenkin kiinni elämässä, kun käy ulkona ja näkee ihmisiä. Ja niinä hetkinä elämä tuntuu edes vähän valoisammalta. Kotona ollessa kaikki on vaan synkkää ja ankeaa. Toivoisin, että voisin oikeasti saada kunnollisen, pitkän vapautuksen kaikista työ- ja opiskelukuvioista. Siis ei mitään paria kuukautta, vaan oikeasti niin pitkä että se antaisi mulle kunnolla aikaa toipua ja keskittyä itseeni. Muuten tulee hirveät paineet siitä, että kohta pitäisi jo olla kunnossa ja jos ei toivu sitä mukaa kun sairasloman loppu lähenee, tuo se ihan hirveästi paineita. Tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että tätä on jatkunut jo niin pitkään. Siitä on jo kaksi vuotta kun ensimmäiset masennuksen ja uupumuksen oireet ilmaantuivat. Kuvittelin, että tietysti olisin karistanut masennuksen rippeet itsestäni jo tähän mennessä. Mutta miten se voi onnistua, kun uuvutan itseni jatkuvasti uudelleen ja uudelleen? En pääse oikeasti toipumaan, kun aina joku asia vetää mut takaisin syvälle suohon.

Psykoterapeuttikin on ollut jo kuukauden sairaslomalla enkä ole päässyt sille avautumaan tilanteestani. Toistaiseksi terapeutin sairasloma jatkuu vielä ainakin viikon verran. Harmittaa kyllä, etten pääse asiassa oikein etenemään, vaikka tiedänkin ettei sairastelulle voi mitään. Miksi juuri nyt, kun tuntuu että on oikein rankka vaihe menossa, terapeutinkin pitää sairastella. Tuntuu, että olen näiden asioiden kanssa niin yksin.

Ja sitten vielä on tämä tilanne, että se ihminen - ystävä joka on viime aikoina ollut eniten tukena näiden asioiden kanssa - haluaakin ottaa etäisyyttä muhun. Ihminen, jonka avulla sain viimein vähän otetta elämästä, ihminen joka toi niin paljon iloa, että jaksoin taas luottaa elämän hyvyyteen. Päästin tämän ihmisen todella lähelle, lähemmäs kuin mitä moni ihminen koskaan pääsee. Ja se oli kuin isku vasten kasvoja, muistutus siitä, ettei pitäisi päästää ihmisiä lähelle. Ei pitäisi luottaa ihmisiin. Se avasi vanhat haavat, vanhat muistot ja kivut. Olen lapsesta asti elänyt aina toisia varten. Se on tuntunut melkein kuin elämäntehtävältä, olla toisille avuksi ja iloksi. Olen elänyt niin, että siirrän omat tarpeeni syrjään voidakseni täyttää toisten tarpeita. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä se on ollut mun tapani hakea hyväksyntää.  Mutta sen kolikon kääntöpuoli on se, että jään aina yksin. Ihmiset sanoo välittävänsä, sanovat pysyvänsä rinnalla. Mutta todellisuudessa olen heille vain käyttötavaraa, ja kun kaikki hyöty on puristettu irti, voi minut heittää roskiin. Tai vaikka he ajattelisivatkin oikeasti välittävänsä musta, niin silti aina löytyy joku toinen, joka onkin tärkeämpi ja minä jään syrjään. Syvällä sisimmässäni pelkään, että lopulta jopa aviomieheni kyllästyy muhun ja etsii jonkun paremman. Tuntuu, että olen vain halpa riepu, jota voi heitellä ihmiseltä toiselle käyttötarkoituksen mukaan ja lopulta heittää roskiin. Tuntuu, että olen täysin arvoton.

Tämä ystäväni, tiedän ettei hän tarkoita pahaa. Hänen on työnnettävä mua kauemmas pelastaakseen parisuhteensa (mustasukkainen tyttöystävä). Ymmärrän sen, että parisuhde menee ystävyyden edelle. Mutta se ei poista sitä tunnetta joka mulle jäi, että taas kerran olen tullut huijatuksi. Taas kerran olin niin tyhmä ja naiivi, että luotin ja uskoin siihen, että joku voisi oikeasti välittää musta ja olla myös mun tukena eikä vain toisin päin. Annoin itsestäni todella paljon tälle ihmiselle, halusin vain auttaa ja autoinkin. Ja kiitoksena siitä sain taas yhden hylkäämiskokemuksen lisää. Ei tän näin pitänyt mennä.

Sattuu. Sattuu niin paljon.
Elämä on vaan välillä todella perseestä.

Varjo elämästä.

Haluaisin kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta olen sanaton. En tiedä mistä aloittaisin. Olen pitkään taas kärsinyt saamattomuudesta ja ahdistuksesta. Olo on ollut lamaantunut ja tämäkin päivä meni oikeastaan vain sohvalla istuen. Olo on tyhjä ja äärimmäisen väsynyt. En osaa kunnolla edes itkeä, vaikka itkettää. Olen napsinut masennuslääkkeitä vähän on/off. Tiedän, ettei niin saisi tehdä, eikä se ole ollut tarkoituksenikaan. En vaan ole muistanut, enkä toisaalta ole jaksanut edes välittää. Nyt olen saanut skarpattua ja muistanut lääkkeen jopa kolmena päivänä peräkkäin. Kunpa ADD-lääkkeenkin muistaisi. Mutta jotta sen voisi ottaa, pitäisi muistaa syödä, koska tyhjään vatsaan otettuna se tekee olon huumaantuneeksi ja vapisevaksi ja vie kaiken vähäisenkin ruokahalun.

Ruokahalu. Syöminen. Voi kuinka se voi ihmiselle olla niin vaikeaa. Ruokailuni ovat olleet aivan naurettavia, niin laadun ja määrän kuin aikataulujenkin suhteen. Saatan olla koko päivän syömättä paria hapankorppupalaa tai hedelmää lukuunottamatta. Tai hyvällä säkällä syön jotain iltapäivällä, mutta se onkin sitten pizzaa tai jotain yhtä "terveellistä". Ja sekin ärsyttää, koska haluaisin olla hoikempi ja pizzan syöminen tai kerran päivässä syöminen ei kyllä auta asiaa, kun aineenvaihdunta pysähtyy. Aiemmin kompensoin päivän syömättömyyttä sillä, että söin illalla herkkuja. Mutta nyt mun ei tee mieli niitäkään. Luulisi, että tällä menoa laihtuisi, mutta painoni ei ole pudonnut (pahus!), joten en voi edes siitä repiä mitään positiivista. Tiedän, etten saa tarpeeksi vitamiineja eikä näin epäsäännöllinen syöminen (tai melkein kokonaan syömättömyys) ole terveellistä. Mutta en vain jaksa välittää tarpeeksi tehdäkseni asialle jotain. Ärsyttää, kun olen lamaantunut ja saamaton ja tiedän, että ADD-lääkitys auttaisi edes vähän siihen ongelmaan. Mutten saa lääkettä, koska en ole syönyt. Ja toisaalta en halua ottaakaan sitä koska tiedän sen lisäävän ruokahaluttomuutta entisestään.

Tää lamaannus on jotain niin pysäyttävää. Tuntuu, että samaan aikaan kaikki tunteet ovat liian voimakkaita ja silti mikään ei tunnu miltään. Ja ihan vaan, jotta elämä ei olisi liian helppoa, olen onnistunut sotkemaan ihmissuhdekuvioitani niin, että nyt sattuu. Olen antanut itsestäni todella paljon eräälle ihmiselle, mutta nyt hän työntää minua pois. Ymmärrän syyt siihen, mutta silti se satuttaa. Oloni on petetty, hylätty ja ehkä myös vähän hyväksikäytetty. Mikä on oikeastaan tyhmää, sillä tiesin koko ajan, että näin voi käydä: ei naisen ja miehen välinen ystävyys voi toimia, jos jommallakummalla (tässä tapauksessa miehellä) on mustasukkainen kumppani. Tämä oli tiedossa alusta asti, kuten myös se että jos ystävyytemme tuottaa ongelmia, on parisuhde aina etusijalla. Totta kai. Nyt tunnen itseni todella typeräksi, kun kuvittelin, ettei ystävyytemme tulisi ongelmaksi. Oma kumppanini hyväksyy sen hyvin, niin miksei toisenkin, ajattelin. Mutta ajattelin väärin, ja nyt täytyy vaan kärsiä seuraukset. Helpommalla olisi päässyt kun ei olisi päästänyt toista lähelle ollenkaan. Olen niin huono luopumaan. Vaikkei tarvitse edes luopua kokonaan. Mutta silti liian paljosta: henkisestä yhteydestä, tärkeistä keskusteluista, lämpimän lohduttavista halauksista. Mitä jää jäljelle? Peli-iltoja kaveriporukan kesken? Tuntuu aika pinnalliselta kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut.

Ahdistaa ja surettaa. En ole saanut mitään järkevää aikaiseksi varmaan viimeiseen puoleentoista kuukauteen. Jäin pois töistä jotta voisin opiskella, mutta opintoni eivät ole edenneet tippaakaan. Ahdistun heti kun vain ajattelenkin asiaa. Ja kaikki pienet vastoinkäymiset saavat mut niin lamaantuneeksi, etten pysty mihinkään. Pari biisiä olen viime viikkojen aikana kirjoittanut ja säveltänyt, koska on ollut purettava tunteita.

Voi, kunpa elämä voisi tuntua taas elämisen arvoiselta. Voi, kunpa saisin taas voimaa jaksaa elää, ihan oikeasti. Tämä lamaantunut elämä ei ole elämää.

Tämä on vain varjo siitä. Varjo elämästä. Varjo minusta.

Halusin turvautua partaveitsen terään.

Palasin tänään ajatuksissani nuoruuteen. Mietin teini-ikää, jolloin kaikki oli hyvin, mutta silti huonosti. Olen lähiaikoina oivaltanut, että minulla on hyvä tunneäly ja tunnen todella vahvasti. Tämä näkyi nuoruudessa niin, että olin jo silloin yltiöempaattinen, ja tunsin niin ilot kuin surut hyvin vahvasti. En siis pelkästään omiani, vaan myös muiden ihmisten tunnetilat vaikuttivat omiini, aivan kuten vielä nykyäänkin. Pystyn samaistumaan toiseen ihmiseen tunnetasolla niin vahvasti, että voin tuntea samaa kipua ja iloa kuin hänkin. Voin melkein tuntea jopa fyysisen kivun, koska toista sattuu. Vaikka näin on ollut aina, olen vasta nyt osannut sanoittaa asian ja ymmärtänyt, ettei tämä olekaan ihan yleistä.

Nuorena olin iloinen ja nauravainen, ulospäinsuuntautunut ja positiivinen. Kukaan ei huomannut, että sen kuoren alla oli paljon melankoliaa ja yksinäisyyttä. Koin ulkopuolisuuden tunnetta ja ajattelin, että minussa on jotain vikaa. Itsetuntoni hipoi pohjamutia. Sitä ei ehkä ulospäin nähnyt, koska olin oppinut näyttämään ulospäin vain positiiviset puolet ja tunteet itsestäni. En kai halunnut, että joku saisi moittimisen aihetta entisestään.

Kun olin 16-vuotias, kokeilin viiltelyä ensimmäisen kerran. En enää muista, miksi minusta tuntui niin pahalta, että halusin turvautua partaveitsen terään. Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että pahaan oloon vaikutti suuresti se, että kannoin niin paljon muiden taakkoja omilla harteillani. Mutta parhaiten näistä ajoista muistan sen kivun. Muistan taustalla soineen musiikin, kyyneleet, yksinäisyyden tunteen ja sen, kuinka toivoin terän vievän pois edes osan siitä henkisestä kivusta jota koin. Tunsin myös huonoa omatuntoa siitä, että voin niin pahoin, vaikka minulla kuitenkin oli asiat aika hyvin. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta olla surullinen tai voida henkisesti pahoin, koska asiat ovat niin hyvin. Se vain pahensi oloani entisestään. Ympärilläni oli rakastava perhe ja hyviä ystäviä, joiden kanssa elin mahtavaa nuoruutta. Silti tunsin valtavaa yksinäisyyttä jopa silloin, kun ympärilläni oli ihmisiä. Välillä tuntui, kuin eläisin kuplan sisällä. Aika hidastui, äänet kuuluivat kuin jostain kaukaa, eikä mikään tavoittanut minua tai minä heitä. Silti koin aina olevani erilainen, outo, viallinen. Jokin minussa oli epäkunnossa. Se, että yritin kuulua joukkoon, olla normaali, kulutti voimiani, ja sai itkemään iltaisin uupumustani. Itkin, kuuntelin musiikkia ja viiltelin. En koskaan syvälle, en koskaan niin että kukaan huomaa. Vain pieniä, sieviä, ohuita viiltoja. Sen verran että sattuu. Sen verran, että joku edes kukaan ei huomaa.

Samoihin aikoihin olin villi ja vapaa. Äitini ei kovinkaan paljoa rajoittanut menojani, vaikkakin meillä oli sopimus, että ilmoitan aina minne menen, kenen kanssa ja koska tulen. Muuten sain mennä aika vapaasti, ja niin todella menin. Käytin alkoholia ja poltin tupakkaa. Tutustuin uusiin ihmisiin. Halusin olla haluttu, suosittu, tuntea itseni tärkeäksi. Humalassa, puistossa jossa nuoret hengailivat, tutustuin poikiin ja suutelin heitä. Saatoin suudella useampaakin saman illan aikana. Se oli hauskaa, se oli vapautta. Se oli jotain, jonka aikana koin, että minusta pidetään. Olin pohjimmiltani kiltti tyttö, enkä oikeastaan halunnut mennä sen pidemmälle (ja jälkeenpäin ajateltuna: olin aseksuaali, joten sen pidemmälle meno ei tosissaan edes kiinnostanut).

Mutta kun humalluin, olin hetken aikaa itsevarma. Koin olevani kaunis, ihana, sellainen joka voisi valloittaa halutessaan koko maailman. Ehkä siksi alkoholia kului melkein joka viikonloppu. Odotin aina seuraavaa kertaa, jolloin saisin olla taas "maailman huipulla". Sitä alkoholi tekee minulle edelleen, vaikken sitä läheskään yhtä usein nautikaan.

Jännää, miten paljon ihmisen sisällä voi olla sellaista pahaa oloa, joka ei näy ulospäin. Jopa sellaista, jota ei itse tiedosta tai tunnista. Nuorena tykkäsin välillä oikein tarkoituksella rypeä itsesäälissä. Kuuntelin masentavaa musiikkia, piirsin, kirjoitin ja itkin. Se oli todella terapeuttinen tapa purkaa pahaa oloa. Toisaalta olen todella iloinen, että löysin keinon sen purkamiseen. Nyt yli kolmekymppisenä on todettava, että aika-ajoin sisälläni on edelleen tuo nuori tyttö. Viiltely on jäänyt taakse, mutta tunnen edelleen monesti ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Pelkään hylätyksi ja torjutuksi tulemista niin paljon, että olen valmis menemään melko äärimmäisyyksiin saakka jotta minusta pidettäisiin. Se tuntuu naurettavalta, mutten voi sille mitään.

Kunpa voisin löytää itsestäni sen varmuuden, jota humala usein minulle tuo. Kunpa voisin uskoa, että olen todella hyvä ja rakastettava ihan vain omana itsenäni. Tällaisena, vajavaisena, hauraana ja hieman omituisena. Kunpa vaan... Ehkä jonain päivänä.

Paperinohut posliiniastia.

Kello on yli 4 yöllä. En ole nukkunut silmällistäkään. Aivoilla on taas ihan oma unirytminsä, ja juuri nyt ne haluaa murehtia elämääni ja analysoida tunteita. Miten voikin olla, että on samaan aikaan tuntuu niin kuin räjähtäisi kohta kaikesta tunteiden paljoudesta ja voimakkuudesta, ja silti yhtä aikaa olo on tyhjä ja kylmä.

Jossain vaiheessa jo luulin, että alkaisin olla ehjempi, liimatumpi. Mutta se taitaa olla ikuisuusprojekti, joka ei tule valmiiksi koskaan. Juuri nyt olo on ontto, sekava ja hauras. Olen kuin paperinohut posliiniastia, joka särkyy hetkenä minä hyvänsä. Tarvitaan vain jotain hieman normaalista poikkeavaa ja olen hajalla, tuhansina sirpaleina. Pelkään, milloin romahdan taas. Yritän olla vahva, yritän olla itselleni armollinen. Silti taustalla häämöttää jatkuva pelko tulevaisuudesta. Pelkään, ettei minusta ole enää kunnon kansalaiseksi, jos sellainen olen koskaan ollutkaan.

Tuntuu, että olen vain kuori itsestäni. Halpa kopio jostain paremmasta, sellaisesta, jollainen haluaisin olla. Muistutan vain etäisesti sitä ihmistä, ja nekin ominaisuudet jotka tunnistan itsessäni hyviksi ja arvokkaiksi, kuluttavat hirveästi voimia. Moraalini ja oikeudentajuni ovat aika vahvoja ja omatuntoni hyvin herkkä. Arvostan ihmisiä, joiden arvomaailma on ajatella muiden ihmisten etua ennen omaansa. Pyrin siihen myös itse, jopa siinä määrin, että ehkä jopa liikaakin määrittelen itseäni sen kautta. Yritän olla epäitsekäs ja toiset huomioonottava niin paljon, etten edes huomaa milloin minua ja hyväntahtoisuuttani käytetään hyväksi. Empaattisuus tuleekin aika luonnostaan, sitä ei tarvitse sisältä etsiä. Olen liiankin empaattinen, ja pelkään aivan liikaa ajatella omia tarpeitani ja etujani. Pelkään, että tehdessäni niin olen itsekäs. Tiedän jo olevani syntinen, heikko ja kurja ihmisraunio. Mutta se, että olisin itsekäs, on ehkä suurin pelkoni. Jostain syystä ihmisten itsekkyys saa mut johonkin raivon ja surun sekaiseen tunnekuohuun, enkä ikinä haluaisi itse olla sellainen. Silti tiedostan, että olen ihminen, enkä pääse itsekkyydestäni mihinkään vaikka kuinka yritän. Mihinpä koira karvoistaan pääsisi. Niinpä elän jatkuvan dilemman kanssa: inhoan itsekkyyttä ja pyrin välttämään sitä kaikin keinoin, mutta silti tiedostan olevani itsekäs, joten vihaan siis itseäni.

Eikä itseinho pelkästään itsekkyydestä johdu. On niin paljon muutakin. Tällä hetkellä itseinhoa aiheuttavat ehkä eniten epävarmuus ja se, että ahdistun aina kun pitäisi hoitaa asioita. Ja se, etten koskaan opi virheistäni, vaan kierrän samaa kehää aina uudelleen. Inhoan sitä, että olen niin heikko ja tarvitseva, kun haluaisin olla vahva ja itsenäinen. Inhoan sitä, että yritän aina liikaa kaikkea, enkä lopulta saa aikaiseksi mitään. Inhoan sitä, että kaiken tämän sähläyksen keskellä en tajua tai muista huomioida puolisoani tarpeeksi, enkä ymmärrä puhua hänelle tästä kaikesta. Inhoan sitä, että olen kehittänyt mielessäni ihanneminän ja sitä, että todellinen minä on niin kaukana siitä. Inhoan sitä, että olen perfektionisti.

Ja vielä yksi: inhoan aivojani, jotka syöttävät minulle tällaista soopaa aina silloin, kun pitäisi nukkua.
Nyt kuitenkin aion yrittää.

Niinpä kasvoi ajatus: olen viallinen.

Nyt on muutama kuukausi siitä, kun olen viimeksi kirjoitellut ajatuksiani ylös. Olen palannut töihin ensin osa-aikaisesti ja nyt kesäkuun alusta aloitin kokoaikaisesti. Onneksi kesällä olevat työt on aika leppoisia, ja juhannuksesta mulla alkaa sopivasti lomakin. Enemmän mua huolestuttaa tuleva syksy ja sen tuomat haasteet jaksamisen suhteen.

Kevääseen verrattuna olen siis toipunut jo aika hyvin, mutten vieläkään ole täysissä voimissani. Tuossa vajaa kuukausi sitten kävi sellainen tapaus, etten ollut muistanut hakea apteekista uusia lääkkeitä enkä töiden vuoksi päässyt niitä muutamaan päivään hakemaan. Tästä johtuen olin 4 päivää ilman masennuslääkettä. ADD:n vuoksi mulla on myös paha tapa unohdella lääkkeen ottaminen ja olin jo muutenkin tuota ennen varmaan viikon ajan muistanut ottaa lääkkeen vaan ehkä joka toinen päivä. Syön Brintellixiä, joka eroaa muista masennuslääkkeistä sillä, että se pitäisi voida lopettaa kerralla ilman poisjättöoireita. Niinpä ajattelin samalla, että tässäpä oiva tilaisuus testata joko pärjäisin ilman lääkkeitä, kun on tuntunut siltä, että menee jo paremmin. Parin lääkkeettömän päivän jälkeen masennusoireet alkoi hiipiä takaisin. Huomasin olevani tosi väsynyt ja tuntui, että elämä on pelkkää selviytymistä ja kamppailua päivästä toiseen. Kolmantena päivänä huomasin pidätteleväni jatkuvasti itkua ja neljäntenä päivänä pelästyin, kun työmatkalla ajatukset harhailivat siihen, kuinka pääsisin helpommalla kun vaan kääntäisin rattia ja ajaisin sillan pylväitä päin. Siinä vaiheessa tajusin, että nyt ei ole kaikki hyvin ja illalla itkin miehelleni asiasta. Tajusin kuitenkin sen verran järkeillä asiaa, että todennäköisesti olo johtuu vaan lääkkeettömyydestä, vaikka sitä oli vaikea uskoa kun kaikki tuntui turhalta ja toivottomalta. Onneksi olo parani jo parissa päivässä kun sain lääkettä.

Ainakin opin siis sen, etten todellakaan ole valmis vielä luopumaan lääkkeistä, en varmaan edes pienentämään annosta. Masennus on ja pysyy tiukasti. Toisaalta oli helpottavaa kun tajusin, kuinka paljon lääkkeistä oikeasti on apua. Kävin hetkellisesti tosi pohjalla ja muistin, missä jamassa olin reilu puoli vuotta sitten. Edistystä on siis tapahtunut paljon, vaikken vieläkään edes lääkkeiden avulla ole ihan kunnossa – sen huomaa parhaiten siitä, kuinka voimavarat kuluvat edelleen tuplanopeudella ja vaativat myös tuplasti pidemmän ajan palautuakseen. Olen kuitenkin oppinut olemaan itselleni ainakin vähän armollisempi, enkä vaadi itseltäni ihan niin paljoa kuin normaalisti. Tai ainakin siihen pyrin.

Psykoterapiaa on kestänyt nyt nelisen kuukautta. Edelleen ollaan aika alkutekijöissä, mutta edistystäkin on tapahtunut. Ylipäätään mulle on tehnyt tosi hyvää se, kun on päässyt puhumaan asioista. Olen tosi (yli)analysoiva ihminen, joten suurin osa asioista on sellaisia, joista puhuminen ei ole ollut vaikeaa enkä edelleenkään ole löytänyt mitään sellaisia asioita, joista kertominen/joiden käsitteleminen olisi jotenkin erityisen raskasta. Olen käsitellyt ja pyöritellyt niitä asioita päässäni ja myös ääneen ystäville jo niin monta kertaa, ettei siinä ole enää mitään ihmeellistä. Siksi varmaan musta pitkään tuntuikin, ettei terapia ole tuonut mulle mitään uutta. Kuitenkin tässä viimeisen kuukauden sisällä olen tehnyt aika tärkeitä oivalluksia. Olen alkanut ihmetellä itseäni, omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani. Olen oppinut, että lapsuuden aikaiset tapahtumat kuten koulukiusaaminen, vanhempien avioero, äidin ongelmat eron jälkeen ja isän uuden vaimon lasten kanssa huomiosta ”kilpaileminen” on jättäneet muhun jälkiä enemmän kuin uskoinkaan. Lisäksi on joitakin nuoruudessa ja aikuisiällä tapahtuneita asioita, jotka olen tavallaan käsitellyt mutta jotka ovat jättäneet jälkiä ja vaikuttavat käyttäytymiseeni ja ajattelutapaani edelleen.

Yksi asia, jota on terapiassa käsitelty paljon, on vaativuus itseäni kohtaan ja toisaalta miellyttämisen tarve muita kohtaan. Olen itseäni kohtaan äärimmäisen vaativa. En välttämättä pyri täydellisyyteen (ainakaan ihan kaikessa), mutta silti aina pitäisi yrittää parhaansa, pitäisi ylittää omat rajansa. Pitäisi tehdä vaikkei jaksa, ja jollei jaksa eikä tee, tulee syyllisyys ja itsesyytökset. Aina pitäisi jaksaa. Aina pitäisi yrittää. On vaan pakko: ei saa luovuttaa, ei saa päästää lankoja käsistään. Terapeutin kanssa ollaan pohdittu mistä se johtuu. Kenties siitä, kun lapsena äidin ollessa yksinhuoltaja jouduin huolehtimaan äidistä, kun hän oli sairas (masentunut?) ja hieman myös alkoholisoitunut. Äidin kanssa piti käydä kaupassa, kun hän pelkäsi saavansa paniikkikohtauksen jos lähtee yksin. Hän ei tehnyt muuta kun kävi töissä ja töiden jälkeen joi kotona kaljaa. Ruokaa meillä kuitenkin aina oli, siitä äiti onneksi jaksoi pitää huolen. Rahat kuitenkin oli vähissä, koska isäkin kuulemma maksoi elatusmaksuja vähän miten sattuu ja tietty sitä rahaa meni siihen olueen. Äiti ei jaksanut tulla koulun vanhempainiltoihin eikä jaksanut kiinnostua kun näytin kuvistunnilla tehtyä piirustusta tai äidinkielen tunnilla kirjoitettua ainetta. Hän totesi kyllä ”hieno”, mutta jopa lapsi ymmärsi, ettei se ole aitoa, kun toinen ei edes kunnolla vilkaise. En silti koskaan epäillyt, etteikö äiti rakastaisi minua. Ja loppujen lopuksi murehdin silloin näitä kotiasioita aika vähän. Murehdin enemmän koulukiusaamista ja sitä, ettei mulla oikein ollut kavereita. Naapurissa asui yksi muutaman vuoden nuorempi tyttö, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Hänen ei tarvinnut pelätä tulevansa kiusatuksi hengaillessaan kanssani, koska oli eri ikäluokkaa. Omalla luokallani oli vain pari tyttöä joita pystyin kutsumaan kavereiksi, mutta hekin joutuivat jatkuvasti pelkäämään, että joutuvat silmätikuksi ollessaan kanssani. Olen miettinyt, onko kiusaaminen myös epävarmuuteni ja miellyttämisen tarpeeni takana. Silloin piti aina pohtia jokainen lause tarkkaan, ettei kukaan vaan keksisi siitä mitään pilkattavaa. Impulsiivisuuteni tuotti kuitenkin ongelmia, koska joskus innostuessani en osannut hillitä itseäni vaan hihkuin iloa, jolloin möläytin jotain ajattelematonta josta sain taas kuulla viikkotolkulla. Yritin olla kiva kaikille, mutta silti minua vaan haukuttiin. En keksinyt, mikä minussa oli vikana, mutta jotainhan sen piti olla kun kaikki niin paljon mua inhosivat. Niinpä kasvoi ajatus: olen viallinen. Tuntui, että vaikka kuinka yritin, epäonnistuin.

Terapeutti kysyi multa kerran, mitä tapahtuisi jos joku ei pitäisikään musta. Vastasin spontaanisti: olen epäonnistunut. Näköjään edelleen yritän siis kaikkeni, että musta pidettäisiin. Tämä johti keskusteluun siitä, pystynkö näyttämään tunteita ulospäin. Totta kai pystyn, ajattelin. Olen jopa ajatellut sen olevan vahvuuteni, että pystyn osoittamaan tunteeni. Mutta sitten, kun terapeutti alkoi kysellä eri tunteista ja niiden näyttämisestä yksitellen, tajusin olleeni täysin väärässä. Pystyn näyttämään ulospäin helposti iloa ja muita positiivisia tunteita, mutta negatiivisten tunteiden kohdalla onkin sitten eri juttu. Ja jopa positiivisista tunteista tajusin, että niidenkin kanssa yritän usein hillitä itseäni (ettei tulisi tuota ala-asteelta tuttua innostumisen jälkeistä häpeän ja pilkan kohteeksi joutumisen tunnetta?). Mutta siis. Jos nyt pohdin negatiivisia tunteita, niin oikeasti pystyn näyttämään niitä vain harvoille ja valituille. Ja vielä tarkemmin kun mietin, en oikeastaan edes tunne kovin usein negatiivisia tunteita, varsinkaan vihaa. Luulen, etten anna itselleni siihen lupaa. Ehkäpä alitajuisesti ajattelen, että mulla ei ole siihen oikeutta. Olen aina ollut sellainen, että kärsivällisyyteni on lähes rajaton (mua saattaa kyllä ärsyttää, mutta hillitsen itseni), mutta sitten kun viimein se raja tulee vastaan, suutun kunnolla eikä se ole kaunista katsottavaa. Tällaisia kunnon suuttumisia on tapahtunut koko elämäni aikana ehkä 5 tai 6. Eli tosi vähän kun ottaa huomioon, että täytän ihan kohta 31. Nyt olenkin koittanut sitten miettiä, miksen salli itseni tuntea negatiivisia tunteita ja jos tunnenkin, miksi on niin vaikeaa näyttää sitä ulospäin? Yksi tähän liittyvä oivallus liittyy taas siihen miellyttämisen tarpeeseen: jos en olekaan aina ilopilleri ja kaikille kiva, sittenhän musta ei enää tykättäisi, joka siis alitajuisen logiikkani mukaan tarkoittaisi sitä, että olen epäonnistunut. Ja koska olen itseäni kohtaan niin vaativa enkä salli virheitä, ei epäonnistuminen tietenkään tule kysymykseen. Tavallaan siis se, että olen aina kaikille kiva, perustuu pohjimmiltaan itsekkäisiin motiiveihin. Ja se menee aivan liian pitkälle. Miellyttämisen tarpeeni on niin suuri, että laitan toisten tarpeet omien tarpeideni edelle silloinkin, vaikka se tuottaisi hirveästi työtä, harmia ja päänvaivaa. Harkitsen melkein aina sanomiseni ja tekemiseni niin, ettei vaan kenellekään tule paha mieli. Sanon kyllä toki mielipiteeni, mutta silloinkin muotoilen sen mahdollisimman diplomaattiseksi. Tiedän, että käyttäytymiselläni annan mahdollisuuden käyttää kiltteyttäni hyväksi ja niin on monesti käynytkin. Enkä voi käsittää sitä, että silloinkin oman pääni sisällä syyllinen löytyy vain itsestäni, enkä osaa olla vihainen sille hyväksikäyttäjälle: minähän se olin typerä kun annoin käyttää itseäni hyväksi.

Se on hassua, etten osaa olla armollinen itselleni edes silloin, jos joku toinen mokaa. Etsin syyllistä itsestäni: ehkä en antanut tarpeeksi selkeitä ohjeita. Ehkä mun olisi pitänyt olla avuksi enemmän. Ehkä olisi pitänyt ottaa koko homma itselleni hoidettavaksi, niin toisen ei olisi tarvinnut mokata ja tuntea nyt sen vuoksi pahaa mieltä. Järjellä kun ajattelen, ei tässä ole mitään järkeä. Tiedostan useinkin järjellä, ettei pään sisäinen logiikkani ole millään tavalla loogista tai järkevää. Silti en voi tunteilleni ja itsesyytöksilleni mitään. Onneksi olen nyt alkanut tiedostaa näitä asioita ja ehkäpä niitä jollain tasolla sisäisesti työstän. Tein terapeutin pyynnöstä netissä tunnelukko-testin, ja testin tulos näytti erittäin vahvoiksi tunnelukoiksi uhrautumisen, alistumisen ja rankaisevuuden, sekä vahvoiksi vaativuuden, epäonnistumisen sekä hyväksynnän haun. No eipä tullut yllätyksenä. Lisäksi mulla oli 8 keskivahvaa tunnelukkoa, 1 heikko tunnelukko ja vain 3 kohtaa, joissa ei ollut tunnelukkoa lainkaan. Ainoa, minkä voimakkuus noista tuli mulle yllätyksenä, oli rankaisevuus. On kyllä totta, että saatan joskus rankaista itseäni epäonnistumisista: en ansaitse jotain asiaa X, koska epäonnistuin asiassa Y. Terapeutin kanssa ihmeteltiin kyllä joskus sitä, miksi olen itseäni kohtaan niin vaativa ja rankaiseva, mutta silti muita kohtaan aina ymmärtäväinen, joustava ja anteeksiantavainen. En koskaan mollaa muita heidän tekemistään virheistä, en edes silloin kun he olisivat ansainneet sen. Jos pitää huomauttaa jollekin virheestä, teen sen aina mahdollisimman nätisti ja kuulostan varmaan joltain piipittävältä hiireltä (muttakun yhyy, ettei kukaan loukkaannu, hitto soikoon!). Tiesin siis kyllä, että olen itseäni kohtaan rankaiseva, mutten olisi uskonut että testi sentään erittäin vahvaa tunnelukkoa siihen lykkäisi. Ja tää mun logiikkahan pissii ihan täysin: miksi itse en saa tehdä mitään väärää ja jos teen, ansaitsen mielestäni vuosisadan haukut, mutta jos joku toinen tekee jotain tai pahempaa, totean vain että näitä sattuu ja älä siitä murehdi. Miksen osaa olla yhtä armollinen itselleni? Miksen ole koskaan edes tajunnut näitä asioita ennen, vaikka aivot työskentelee tällaisten pohdintojen kanssa 24/7? No, jos jotain nyt olen kevään aikana itsestäni oppinut niin se on se, että olen kyllä aikamoinen sekasotku ja sen selvittämiseen menee kauan aikaa. Kuten työkaverini kauniisti yksi päivä mulle totesi: jos sulla on vuosikausien tunnesolmut sisälläsi ja ihan lapsuudesta saakka sisällesi padottuja negatiivisia tunteita, jotka alkaa nyt vasta tulla esiin, niin et voi odottaa, että tämä masennus ja näiden asioiden käsittely menee hetkessä ohi. Sun pitää antaa niille aikaa ja ymmärtää, että jos ne on vuosien saatossa kertynyt, myös niiden purkamiseen voi mennä vuosia.

Niinpä niin. Jospa sitä kuitenkin mentäis ihan päivä kerrallaan. Armollisesti. Tai ainakin sitä opetellen.

Ihanneminä vastaan todellisuus.

Vapaapäivä. Luulisi, että osaisin nauttia niistä, ottaa kaiken irti nyt, kun olen palannut töihin. Palasin töihin sairaslomalta 3 viikkoa sitten osa-aikaisesti. Teen keskimäärin 3 päivää/vko. Töihin palaaminen on ollut ihan ok, mutta työpäivät vie hirveästi voimia. Vapaapäivinä olisi mukavaa tehdä kaikenlaista, mutten jaksa muuta kun makoilla sohvalla tv:tä katsellen. Tuntuu, ettei mikään huvita. Pitäisi tehdä sitä tätä tota, mut mitään ei saa aikaiseksi. Ei edes ADD-lääkkeen voimalla, joka yleensä kuitenkin auttaa aloitekykyyn ja lisää motivaatiota. Ei vaan jaksa.

Olen taas viime viikkoina ollut tosi tyytymätön itseeni. Terapiassa on paljon puhuttu mun huonosta itsetunnosta ja itsesyytöksistä. Välillä niiden tunteiden kanssa on parempia päiviä, mut lähiaikoina oon ollut vihainen itselleni, koska en ole sellainen kuin haluaisin olla. Se on raivostuttavaa. Ihanneminä ei oikein kohtaa todellisuuden kanssa.

Haluaisin herätä aamulla aikaisin, pirteänä uuteen päivään. Haluaisin olla energinen, syödä aamiaista ja käydä aamulenkillä. Haluaisin pitää itsestäni huolta: pestä hampaat ja kasvot, levittää kosteusvoidetta, laittautua ja lähteä töihin. Töiden jälkeen haluaisin käydä treenaamassa, kuoroharkoissa tai vaikka ystävien kanssa kahvilla. Haluaisin kotiin tultuani tehdä kotitöitä ja kokata hyvää ruokaa, puuhailla kaikkea mielenkiintoista ja rentoutua. Illalla haluaisin syödä iltapalan, hoitaa iltapuuhat ja -pesut sekä mennä ajoissa nukkumaan.

Kaikki edellä mainitut asiat tuottavat mulle vaikeuksia, vaikka tuo kuulostaa ainakin mun korvissa monen muun ihmisen perus arjelta. Tietty joka päivä ei voi olla treenipäivä tms... mutta jos edes pienen osan tuollaista arkea saisin pidettyä elämässäni, olisin iloinen. Tällä hetkellä tuntuu, että mun elämä on yhtä kaaosta. Mun elämänhallinta on kaaosta. Todellisuus on sitä, että elän kuin jossain sumuisessa kuplassa ja olen aina väsynyt. En pidä huolta itsestäni, koska en muista enkä jaksa. Jos antaisin itselleni luvan, nukkuisin kaikki päivät ja valvoisin yöt. Kun kamppailen tuota itselleni luontaista rytmiä vastaan, nukun silti puoleen päivään ja illalla alan nukkumaan vasta puolen yön jälkeen. En vaan yksinkertaisesti totu aikaisempaan rytmiin vaikka olen sitä tässä 30 vuoden ajan yrittänyt opetella. Kyllä toki voin tarpeen vaatiessa elää ns. yhteiskunnan normirytmin mukaisesti, mutta sen seurauksena olen entistäkin väsyneempi, koska en siltikään saa aiemmin unta vaikka heräisin säännöllisesti kuudelta aamulla.

Ja väsymystä vastaan taistelemisen lisäksi taistelen jatkuvasti itseäni vastaan, että muistaisin asioita. Tässä iässä pitäis kai jo tulla rutiininomaisena tietyt arkiset asiat, kuten kasvojen ja hampaiden pesu aamulla ja illalla. Mulla ne meinaa unohtua jatkuvasti. Noloa se on myöntää, mutta niin se vaan on. Samoin aamiainen. Ja hitto, mikä siinäkin on, että ei ihminen pysty kotiaan pitämään siistinä! Onko se muka niin vaikeaa joka päivä viedä tavarat omille paikoilleen, roskat roskiin, tiskit astianpesukoneeseen? Ja onko niin vaikeaa pestä pyykkiä ennen kuin pyykkikori pursuaa niin yli että puolet vaatteista on jo lattialla? Miksi pitää olla niin vaikeaa lähteä kotoa yhtään minnekään, tekemään yhtään mitään silloin jos ei ole ihan pakko?

Tätä tämä vaan on ja pitäis oppia elämään sen kanssa, hyväksyä se että ADD:n ja masennuksen kanssa eläminen ei todellakaan ole helppoa. Mulla on jatkuvasti sellainen olo, että olen paska ihminen kun en jaksa/muista/saa aikaiseksi kaikenlaista. Monesti halua kyllä on ajatuksen tasolla, mut toteutuksen tasolla motivaatiota nolla. Mihinkään ei jaksa keskittyä, eikä siksi oikein mikään huvita. Mihin mun flow on kadonnut? Ennen sentään innostuin aina välillä jostakin. Nyt en ole innostunut pitkään aikaan mistään, ja mua vaan ottaa päähän kun makaan kotisohvalla kaiken paskan keskellä. Kaaoksessa on niin koti kuin oma pääkin. Koko elämä.

Tää on välillä vaan niin perseestä. Toisinaan vihaan itseäni itsessäni näitä asioita niin paljon. Vihaan ADD:ta. Vihaan masennusta. Vihaan aseksuaalisuuttani. Vihaan vulvodyniaani. Vihaan sitä, että vatsani on niin herkkä. Vihaan skolioosiani ja siitä johtuvia päivittäisiä selkäkipujani. Vihaan sitä, etten saa pidettyä itseäni hoikkana. Vihaan sitä, ettei mulla ole mitään itsekuria.
Miten ikinä voisin olla tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen, kun olen niin viallinen?
...Miksen vaan voisi olla normaali?

On vain elämä nimeltä kaaos.

Mulla on nyt psykoterapiakäyntejä takana melkein kymmenen, ja olen tykännyt siitä tosi paljon. Sovittiin, että käyn nyt alkuun kaksi kertaa viikossa, kun ei ole töitäkään. Ollaan nyt tehty sellainen työhönpaluusuunnitelma, että palaan 1,5 viikon päästä töihin osasairauspäivärahalla. Käytännössä siis teen 3 pvä/vko, jonka olisi tarkoitus tukea töihin palaamista ja sitä, etten heti polta itseäni uudestaan loppuun. Mielestäni tuo suunnitelma kuulostaa kyllä hyvältä, joskin töihin paluu silti pelottaa kun on nyt useammana kuukauden saanut olla vaan stressaamatta ja miettimättä työasioita.

Masennus on nyt ehkä vähän paremmalla mallilla, luulen että masennuslääkkeen annoksen nostaminen on auttanut. Edelleen oon silti fyysisesti tosi väsynyt koko ajan ja väsyn ihan pienistä "ponnisteluista", kuten vaikka siitä että siivoan tai käyn kaupungilla. Kotoa lähteminen on muutenkin jotenkin hankalaa, en käy ulkona oikeastaan ollenkaan muuten kuin terapiassa ja kaupassa. Välillä yritän saada itselni raahattua vaikka kaverin kanssa kahville. Sen seurauksena olenkin sitten seuraavan päivän ihan kuutamolla enkä jaksa mitään. Tää on ollut tällaista koko sairasloman ajan, en tiedä mihin ja miksi mun voimat on näin kadonneet. Toivottavasti arkirytmiin palaaminen helpottaa tilannetta ja saan voimani takaisin. Onneksi viikossa tulee olemaan silti enemmän vapaapäiviä kuin töitä, niin on aikaa levolle.

Olen tosi iloinen siitä, että aloitin tuon psykoterapian. Mulla on tosi hyvä terapeutti, sellainen jolle voin puhua avoimesti ihan kaikesta. Tähän mennessä ollaan käsitelty aika paljon mun lapsuutta koulukiusaamisen ja vanhempien eron osalta, sekä mm. mun omaa avioeroa, ihmissuhdekiemuroita ja rankkoja kokemuksia vuosien varrelta. Myös ADD ja aseksuaalisuus on olleet jonkin verran käsittelyssä. Silti tuntuu, että ollaan raapaistu vasta pintaa. Joillekin ihmisille tällaisten asioiden käsittely voi olla aika mullistavaa ja kipeää, mutta ADD:sta johtuen (ainakin näin olettaisin) analysoin kaikkea jatkuvasti muutenkin, joten tähän mennessä terapia ei hirveästi ole poikennut mun perus analysoinnista muuten, kuin että olen saanut uusia näkökulmia asioihin. On kuitenkin hyvä, että terapeutti kyselee kaikenlaista ja saa mahdollisimman laajan kuvan mun elämästä ja musta ihmisenä, jotta voidaan edetä. Eilen sain ensimmäisen kotitehtävän: mun piti piirtää tai maalata kuva mun ADD:sta. Aloitin projektin heti kotiin päästyäni, sillä tiesin että muuten se unohtuu. Toisaalta halusin myös hyödyntää syntyneen motivaation ja inspiraation, koska itseni tuntien motivaatio saattaisi olla seuraavana päivänä tiessään enkä saisi sitä enää takaisin.

ADD:ssa on se mielenkiintoinen piirre, että kun joku asia kiinnostaa ja siihen on motivoitunut, siihen voi helposti uppoutua tuntikausia. Mä olen onnekseni tosi motivoitunut terapiaan, joten niin myös tämä kotitehtävä oli sellainen jonka halusin tehdä kunnolla (vaikka terapeutti kovasti painottikin, ettei tästä kannata ottaa paineita). Perfektionisti kuitenkin nosti päätään ja niinpä ennen kuin sain edes sivellintä käteen, piti mun tehdä taustatyötä ja kartoittaa, mitä ADD omalla kohdallani merkitsee. Yritin löytää myös positiivisia puolia, sillä aika usein sorrun ajattelemaan ADD:ta vain negatiivisena asiana. Kahlasin ADHD-kirjallisuutta ja listasin ylös oireita ja ominaisuuksia jotka tunnistan itsessäni. Tämän jälkeen pääsin viimein maalauksen pariin ja siitä tulikin kyllä oikea hallittu sekasotku. Jokaisella sotkun osalla on kuitenkin merkityksensä ja jokainen siveltimenveto on tarkoin harkittu. Olin yllättynyt siitä, että löysin positiivisia asioita melkein yhtä paljon kuin negatiivisia. Jostain syystä en silti osaa arvostaa niitä positiivisia puolia itsessäni, enkä ole edes ihan varma mitkä niistä liittyvät ADD:hen ja mitkä olisivat osa persoonaani joka tapauksessa (vaikken tiedä onko sillä edes merkitystä). Tosin terapeutin kanssa ollaan kyllä löydetty paljon syitä sille, miksi koen olevani huono ja arvoton. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Innostuin tekemään miellekarttaluonnoksestani vielä paremman version, joka antaa paljon pohtimisen aihetta. Huomasin, miten hyvin monet oireet ja ominaisuudet liittyvät toisiinsa. Esimerkkinä se, että ADD:n ansiosta etsin jatkuvasti elämääni jotain uutta ja innostun helposti uusista asioista. On myös helppo keksiä uusia juttuja, koska ADD tuntuu olevan loputon luovuuden ja inspiraation lähde. Toisaalta, mulla on tarve etsiä uusia virikkeitä juuri siksi, että ADD:n vuoksi multa puuttuu myös pitkäjänteisyys. Jos jokin asia kiinnostaa oikein kovasti,  voin kyllä käyttää sen parissa tunteja, vuorokausia, viikkoja, hyvällä tuurilla kuukausiakin. Mutta into saattaa kadota yhtä nopeasti kuin syntyikin, ja vanha mielenkiinnon kohde voi hetkenä minä hyvänsä kadottaa kiinnostavuutensa uuden innostavan jutun vuoksi. Tästä johtuen mulla on aina "monta rautaa tulessa" ja taustalla yhtä monta keskenjäänyttä projektia ja asiaa. Eli se, mikä saa mut innostumaan uudesta ja kokeilemaan kaikkea upeaa, saa mut toisaalta myös yhtä useasti jättämään asioita kesken ja unohtamaan täysin kaiken järjenkäytön ja logiikan ("teen tämän ensin loppuun, vasta sitten aloitan uuden jutun parissa").

Jep, ei ADD:n oireissa ole aina järkeä, ei. On vain elämä nimeltä kaaos, jota yritän parhaani mukaan hallita. Siinä usein onnistumatta.

Hän joka särki sydämeni.

Jännitin aamusta asti. Laitoin hiuksiani, meikkasin kasvojani. Harkitsin tarkkaan vaatteeni: missä näyttäisin hyvältä, mutten liian laittautuneelta? Mitkä vaatteet korostaisi vartaloni hyviä puolia peittäen samalla tarpeeksi masennuksen välinpitämättömyydestä ja voimattomuudesta seurannutta pömppövatsaa? Yäk, ajattelin. Inhosin katsoa peiliin huolimatta siitä, mitkä vaatteet puin.

Tänään yhteisen kummityttömme synttärijuhlilla tapaisin ex-mieheni.
Sen miehen, jonka piti olla kanssani, kunnes kuolema meidät erottaa.
Sen, jonka piti olla rinnallani niin myötä- kuin vastamäessä.
Sen, joka oli minulle lapsuudenystävä, tukeni, turvani, aviomieheni.
Sen, johon joskus luotin enemmän kuin kehenkään muuhun.

Matkaa syntymäpäiville on 3 tunnin ajomatka. Huolimatta siitä, että olin matkalla juhliin nykyisen mieheni kanssa, huomasin ajatuksieni pyörivän exässäni jatkuvasti. Jännitti kohdata hänet.
Hänet, jonka vaimo ja ystävä joskus olin.
Hänet, joka joskus tahtoi, kunnes ei tahtonutkaan enää.
Hänet, joka jätti minut varoittamatta.
Hänet, joka kertoi, ettei ehkä koskaan rakastanutkaan minua kuten vaimoa kuuluu rakastaa.
Hänet, joka lupasi pysyä ystävänä ja pitää yhteyttä.
Hänet, joka petti lupauksensa.
Hänet, joka särki sydämeni.

Osaisinko käyttäytyä? Nousisivatko katkeruuden tunteet pintaan? Pystyisinkö siirtämään negatiiviset tunteet syrjään ja hymyilemään, koska en halua näyttää kuinka heikko todella olen? Onneksi vierelläni on uusi rakkaani, johon oikeasti voin luottaa. Mutta niin on exälläkin. Uusi vaimo.
Hän, joka kelpasi vaikka minä en.
Hän, jossa on jotain minua parempaa.
Hän, josta tuli se mistä minä joskus haaveilin.

Miten häneen pitäisi suhtautua? Miten käyttäytyä? Iskisikö epävarmuus kiinni heti, kun näen kuinka täydellinen hän rinnallani on? Yrittäisinkö korostaa onnellisuuttani uuden miehen kanssa, vai surkuttelisinko kovaan ääneen masennustani, toivoen sen tuovan exälle huonon omatunnon?

Pääsimme perille. Huokaisin, nappasin takapenkiltä kummitytön lahjan ja otin rakastani kädestä kiinni. Hän olisi rinnallani, tiesin sen. Astuimme sisään ja ihmispaljouden keskellä näin exäni kasvot. Yhtäkkiä sisälläni myllersi tunteiden sekamelska ja liuta vaihtoehtoja mahdollisista lähestymistavoista ja toimintasuunnitelmista. Nyt pitäisi tehdä valinta.

Päätin olla aikuinen ja käyttäytyä aikuisen tavoin. Kävin tervehtimässä päivänsankaria, talon isäntää ja emäntää sekä muita tuttuja. Sen jälkeen lähdin päättäväisesti kohti exääni, joka avasi kädet valmiina halaukseen. Hämmennyin, mutta halasin tuttavallisesti: "Onpa mukava nähdä pitkästä aikaa". Yllätyin, sillä huomasin puhuvani totta. Tämän jälkeen käännyin ja tarjosin reilusti kättä sille jota eniten pelkäsin. Vastustajalleni. Taisin hämmentää pakkaa, sillä ilmeestään päätellen hän ei odottanut sitä (vaikka hyvin sen peittikin). Käteltyään ja itsensä esiteltyään hän vetäytyi hieman syvemmälle sohvan nurkkaan. Tunsin oloni hyväksi. Ei katkeruutta, ei vihaa. Kieltämättä olin aika etäinen ja välttelin katsomasta vastustajaani silmiin, mutta exäni kanssa juttu oli yllättävän luontevaa ja mukavaa. Exäni ja nykyiseni ovat tuttuja jo ennestään, joten rakkaani puolesta ei tarvinnut murehtia. He tulevat juttuun hyvin.


Huomasin, ettei vastustajani osallistunut keskusteluun lainkaan. Vilkaisin häneen, hän huomasi sen ja käänsi välittömästi katseensa pois. Hän ei hymyillyt. Hänen ilmeensä oli vakava jopa silloin, kun muut nauroivat hauskalle jutulle. Sitten se kolahti. Hän jännitti varmasti minua yhtä paljon ellei enemmän kuin minä häntä! Mulla oli etulyöntiasema, sillä paikalla oli paljon itselleni tuttuja henkilöitä ja exänkin kanssa juttu luisti. Vastustajallani ei ollut kuin aviomiehensä, joka jutteli minun kanssani. Yhtäkkiä, asetettuani ajatuksissani itseni vastustajani saappaisiin, huomasin tuntevani sääliä. Etäisen kylmä suhtautumiseni suli hieman.

Myönnän, että sen "olen aikuinen" -päätökseni jälkeen tuli monta kirpaisevaa hetkeä. Ehkä olisi ollut helpompaa pitää kiinni vihasta ja katkeruudesta. Takertua niihin tunteisiin, hakea niistä voimaa. Kätkeä lauseisiin piilomerkityksiä muistuttamaan siitä kuinka paljon exäni minua satutti. Olisi voinut katsoa pahasti alta kulmien ja käyttää hyödyksi vastustajan heikkous.
Mutta päätin toisin. Päätin olla aikuinen.

Ehkä en olekaan niin heikko kuin luulin.

Kunnes olen ehjä.

Mulla alkaa usko loppua. Hitto että taas ahdistaa. En oikein tiedä mihin suuntaan tää mun olo ja masennus on menossa. Välillä tuntuu, että olo alkaa olla jo parempi, voimaantuneempi ja iloisempi. Mut ihan pienikin vastoinkäyminen voi rikkoa sen vaaleanpunaisen kuplan, jonka sisällä saan hetken aikaa elellä. Jotenkin tuntuu kuin tuo masennuslääkkeen teho olis alkanut hiipua tai jotain. Sillä vaikka niitä hyviä päiviä on ollut, niin on ollut paljon myös päiviä jolloin mikään ei kiinnosta, kaikki on vaan paskaa ja ahdistaa. Päiviä kun mikään ei tunnu miltään. Päiviä, jolloin mun on vaikeaa uskoa, että sairasloman (jota siis jatkettiin helmikuun puoliväliin) loputtua olisin lähellekään työkykyinen. Päiviä, jolloin mua pelottaa tulevaisuus. Eiks tän pitäis helpottaa jo? Tajusin tässä, että siitä on jo yli vuosi, kun ensimmäiset uupumuksen ja masennuksen oireet alkovat. Vuosi! Ja silloin keväällä, kun masennusdiagnoosin sain, kuvittelin sen olevan voitettavissa tahdonvoimalla ja levolla, ihan parissa kuukaudessa. Kesällä olinkin paremmassa kunnossa, mutta syksyllä töiden kasaantuessa todellisuus löi taas vasten kasvoja.

Mulla oli välillä tosi ahdistava vaihe, kun en meinannut löytää psykoterapeuttia ja psykiatrin antama deadline lähestyi. Kävin läpi koko terapeuttilistan, mut kaikilla oli paikat täynnä. Onneksi viimein löysin terapeutin ja ensimmäinen terapiakäynti on ens viikolla. Oon iloinen - ehkä jopa innoissani - koska oon ymmärtänyt kuinka tärkeää toi terapia mun toipumisen kannalta on. Tää kotona hengailu ja masennuslääkkeiden popsiminen ei selkeästikään ole tuottanut tulosta. Selkeästi on asioita, joita mun pitäisi oikeasti päästä käsittelemään ammattilaisen kanssa. Kuten ADD, aseksuaalisuus, masennus ja moni asia joita on tapahtunut elämän varrella. Mut nuo mainitsemani asiat ovat kuitenkin aika isoja asioita ja kaikista oon saanut tietää viimeisen 1,5 vuoden sisällä. Minäkuva on kyllä saanut aikamoisen mullistuksen ja itsetunto romahduksen (vaikkei se koskaan erityisen hyvä ole ollut). Mut lisäksi oon kyllä tässä sairasloman aikana pohtinut paljon elämääni ja lapsuuttani. Siellä on monenlaisia asioita, joista olis syytä keskustella ammattilaisen kanssa. Mistäs sitä tietää mitä kaikkia solmuja mun sisimpään on jäänyt mm. vanhempien avioerosta, koulukiusaamisesta, ADD:n tuottamista ongelmista ja oireista jota silloin ei tiedostettu, omasta avioerosta aikuisiällä jne. Tiedostan jo ilman terapiaakin monia asioita itsessäni, kuten sen, että olen liian kiltti ja mulla on tarve miellyttää ihmisiä (koska on kamala ajatus, jos joku ajattelis musta pahaa). En osaa pitää tarpeeksi hyvin puoliani, vaikka siinä olenkin vuosien saatossa kehittynyt. Mulla on myös superherkkä omatunto ja haluan aina useimmiten tehdä oikein. Haluan auttaa ja tukea toisia, jolla saan usein itseni uupumaan, kun kannan omien murheiden lisäksi harteillani myös toisten murheet. Tavallaan pidän tästä ominaisuudesta itsessäni, mutta haluaisin päästä eroon liiasta kiltteydestä. Haluaisin oppia sanomaan ei. Haluaisin saada sen verran omanarvontuntoa ja itsevarmuutta, että pystyisin suhtautumaan asioihin muustakin näkökulmasta kuin siitä, miltä tekemäni asiat ja päätökset saavat mut näyttämään muiden silmissä (toisin sanoen: pelkään että mitä tahansa teenkin, mokaan ja ihmiset pitää mua idioottina).

Toivon todella, että tähän ja moneen muuhun asiaan saan vastauksia ja apua terapiasta. Yksi tapaaminen kerrallaan. Kunnes olen ehjä.