Kunnes olen ehjä.

Mulla alkaa usko loppua. Hitto että taas ahdistaa. En oikein tiedä mihin suuntaan tää mun olo ja masennus on menossa. Välillä tuntuu, että olo alkaa olla jo parempi, voimaantuneempi ja iloisempi. Mut ihan pienikin vastoinkäyminen voi rikkoa sen vaaleanpunaisen kuplan, jonka sisällä saan hetken aikaa elellä. Jotenkin tuntuu kuin tuo masennuslääkkeen teho olis alkanut hiipua tai jotain. Sillä vaikka niitä hyviä päiviä on ollut, niin on ollut paljon myös päiviä jolloin mikään ei kiinnosta, kaikki on vaan paskaa ja ahdistaa. Päiviä kun mikään ei tunnu miltään. Päiviä, jolloin mun on vaikeaa uskoa, että sairasloman (jota siis jatkettiin helmikuun puoliväliin) loputtua olisin lähellekään työkykyinen. Päiviä, jolloin mua pelottaa tulevaisuus. Eiks tän pitäis helpottaa jo? Tajusin tässä, että siitä on jo yli vuosi, kun ensimmäiset uupumuksen ja masennuksen oireet alkovat. Vuosi! Ja silloin keväällä, kun masennusdiagnoosin sain, kuvittelin sen olevan voitettavissa tahdonvoimalla ja levolla, ihan parissa kuukaudessa. Kesällä olinkin paremmassa kunnossa, mutta syksyllä töiden kasaantuessa todellisuus löi taas vasten kasvoja.

Mulla oli välillä tosi ahdistava vaihe, kun en meinannut löytää psykoterapeuttia ja psykiatrin antama deadline lähestyi. Kävin läpi koko terapeuttilistan, mut kaikilla oli paikat täynnä. Onneksi viimein löysin terapeutin ja ensimmäinen terapiakäynti on ens viikolla. Oon iloinen - ehkä jopa innoissani - koska oon ymmärtänyt kuinka tärkeää toi terapia mun toipumisen kannalta on. Tää kotona hengailu ja masennuslääkkeiden popsiminen ei selkeästikään ole tuottanut tulosta. Selkeästi on asioita, joita mun pitäisi oikeasti päästä käsittelemään ammattilaisen kanssa. Kuten ADD, aseksuaalisuus, masennus ja moni asia joita on tapahtunut elämän varrella. Mut nuo mainitsemani asiat ovat kuitenkin aika isoja asioita ja kaikista oon saanut tietää viimeisen 1,5 vuoden sisällä. Minäkuva on kyllä saanut aikamoisen mullistuksen ja itsetunto romahduksen (vaikkei se koskaan erityisen hyvä ole ollut). Mut lisäksi oon kyllä tässä sairasloman aikana pohtinut paljon elämääni ja lapsuuttani. Siellä on monenlaisia asioita, joista olis syytä keskustella ammattilaisen kanssa. Mistäs sitä tietää mitä kaikkia solmuja mun sisimpään on jäänyt mm. vanhempien avioerosta, koulukiusaamisesta, ADD:n tuottamista ongelmista ja oireista jota silloin ei tiedostettu, omasta avioerosta aikuisiällä jne. Tiedostan jo ilman terapiaakin monia asioita itsessäni, kuten sen, että olen liian kiltti ja mulla on tarve miellyttää ihmisiä (koska on kamala ajatus, jos joku ajattelis musta pahaa). En osaa pitää tarpeeksi hyvin puoliani, vaikka siinä olenkin vuosien saatossa kehittynyt. Mulla on myös superherkkä omatunto ja haluan aina useimmiten tehdä oikein. Haluan auttaa ja tukea toisia, jolla saan usein itseni uupumaan, kun kannan omien murheiden lisäksi harteillani myös toisten murheet. Tavallaan pidän tästä ominaisuudesta itsessäni, mutta haluaisin päästä eroon liiasta kiltteydestä. Haluaisin oppia sanomaan ei. Haluaisin saada sen verran omanarvontuntoa ja itsevarmuutta, että pystyisin suhtautumaan asioihin muustakin näkökulmasta kuin siitä, miltä tekemäni asiat ja päätökset saavat mut näyttämään muiden silmissä (toisin sanoen: pelkään että mitä tahansa teenkin, mokaan ja ihmiset pitää mua idioottina).

Toivon todella, että tähän ja moneen muuhun asiaan saan vastauksia ja apua terapiasta. Yksi tapaaminen kerrallaan. Kunnes olen ehjä.