Olen taas viime viikkoina ollut tosi tyytymätön itseeni. Terapiassa on paljon puhuttu mun huonosta itsetunnosta ja itsesyytöksistä. Välillä niiden tunteiden kanssa on parempia päiviä, mut lähiaikoina oon ollut vihainen itselleni, koska en ole sellainen kuin haluaisin olla. Se on raivostuttavaa. Ihanneminä ei oikein kohtaa todellisuuden kanssa.
Haluaisin herätä aamulla aikaisin, pirteänä uuteen päivään. Haluaisin olla energinen, syödä aamiaista ja käydä aamulenkillä. Haluaisin pitää itsestäni huolta: pestä hampaat ja kasvot, levittää kosteusvoidetta, laittautua ja lähteä töihin. Töiden jälkeen haluaisin käydä treenaamassa, kuoroharkoissa tai vaikka ystävien kanssa kahvilla. Haluaisin kotiin tultuani tehdä kotitöitä ja kokata hyvää ruokaa, puuhailla kaikkea mielenkiintoista ja rentoutua. Illalla haluaisin syödä iltapalan, hoitaa iltapuuhat ja -pesut sekä mennä ajoissa nukkumaan.
Kaikki edellä mainitut asiat tuottavat mulle vaikeuksia, vaikka tuo kuulostaa ainakin mun korvissa monen muun ihmisen perus arjelta. Tietty joka päivä ei voi olla treenipäivä tms... mutta jos edes pienen osan tuollaista arkea saisin pidettyä elämässäni, olisin iloinen. Tällä hetkellä tuntuu, että mun elämä on yhtä kaaosta. Mun elämänhallinta on kaaosta. Todellisuus on sitä, että elän kuin jossain sumuisessa kuplassa ja olen aina väsynyt. En pidä huolta itsestäni, koska en muista enkä jaksa. Jos antaisin itselleni luvan, nukkuisin kaikki päivät ja valvoisin yöt. Kun kamppailen tuota itselleni luontaista rytmiä vastaan, nukun silti puoleen päivään ja illalla alan nukkumaan vasta puolen yön jälkeen. En vaan yksinkertaisesti totu aikaisempaan rytmiin vaikka olen sitä tässä 30 vuoden ajan yrittänyt opetella. Kyllä toki voin tarpeen vaatiessa elää ns. yhteiskunnan normirytmin mukaisesti, mutta sen seurauksena olen entistäkin väsyneempi, koska en siltikään saa aiemmin unta vaikka heräisin säännöllisesti kuudelta aamulla.
Ja väsymystä vastaan taistelemisen lisäksi taistelen jatkuvasti itseäni vastaan, että muistaisin asioita. Tässä iässä pitäis kai jo tulla rutiininomaisena tietyt arkiset asiat, kuten kasvojen ja hampaiden pesu aamulla ja illalla. Mulla ne meinaa unohtua jatkuvasti. Noloa se on myöntää, mutta niin se vaan on. Samoin aamiainen. Ja hitto, mikä siinäkin on, että ei ihminen pysty kotiaan pitämään siistinä! Onko se muka niin vaikeaa joka päivä viedä tavarat omille paikoilleen, roskat roskiin, tiskit astianpesukoneeseen? Ja onko niin vaikeaa pestä pyykkiä ennen kuin pyykkikori pursuaa niin yli että puolet vaatteista on jo lattialla? Miksi pitää olla niin vaikeaa lähteä kotoa yhtään minnekään, tekemään yhtään mitään silloin jos ei ole ihan pakko?
Tätä tämä vaan on ja pitäis oppia elämään sen kanssa, hyväksyä se että ADD:n ja masennuksen kanssa eläminen ei todellakaan ole helppoa. Mulla on jatkuvasti sellainen olo, että olen paska ihminen kun en jaksa/muista/saa aikaiseksi kaikenlaista. Monesti halua kyllä on ajatuksen tasolla, mut toteutuksen tasolla motivaatiota nolla. Mihinkään ei jaksa keskittyä, eikä siksi oikein mikään huvita. Mihin mun flow on kadonnut? Ennen sentään innostuin aina välillä jostakin. Nyt en ole innostunut pitkään aikaan mistään, ja mua vaan ottaa päähän kun makaan kotisohvalla kaiken paskan keskellä. Kaaoksessa on niin koti kuin oma pääkin. Koko elämä.
Tää on välillä vaan niin perseestä. Toisinaan vihaan
Miten ikinä voisin olla tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen, kun olen niin viallinen?
...Miksen vaan voisi olla normaali?
