Kun ei uskalla pysähtyä hetkeksikään.

Oon taas ihan järjettömän väsynyt. Aamulla ei meinannut sängystä ylös päästä. Aamupäivällä virkistyin hetkellisesti, mutta iltapäivää kohden alkoi kooma taas kasvaa. Se on rasittavaa, kun ei uskalla pysähtyä hetkeksikään, ettei aivot mene kokonaan offline-tilaan. Koska jos pysähdyn, istahdan, annan aivojen levätä - en saa itseäni enää liikkeelle. Siksi touhuan ja puhua pälpätän, että vireystila pysyisi edes jollain tasolla hyvänä siihen saakka, kunnes pääsen kotiin ja saan kaatua sohvalle. Sieltä ei huvittaisikaan sitten nousta koko loppupäivänä.

Paitsi että, ei onnistu. En saa kaatua sohvalle. Pitää lähteä illalla vielä treeneihin. Jos nyt annan itseni levätä, makaan tuossa iltaan asti. Ei saa, pakko touhuta jotain. Mun päiväunilla on paha tapa venähtää. Vartin päiväunista tulee helposti kolme-neljä tuntia. Ei auta, vaikka olis kelloja kuinka soimassa. Suljen sen unenpöpperössä ja jatkan unia, uudelleen ja uudelleen. Ja vaikka sen veisi toiselle puolelle huonetta, kävelen sinne, suljen kellon ja kömmin takaisin nukkumaan. Ja herätessä ärsyttää, kun en taaskaan saanut itseäni revittyä ajoissa ylös. Ei se usein kuitenkaan yöunia haittaa. Paitsi ehkä nyt, kun on iltaisin ollut muutenkin nukahtamisongelmia.

En kyllä tiedä miten nyt voikin taas näin paljon väsyttää, kun mielestäni nukahdin jo ihan hyvissä ajoin (kahdeltatoista). Yleensä venähtää yli yhteen... toki varmaan väsymykseen vaikuttaa se, etten taaskaan muistanut syödä mitään. Aamulla ei muka ehtinyt muuta kuin aamukahvin hörppäistä, ja sitten oltiinkin taas menossa paikasta toiseen. Ei kai ihme jos väsyttää, kun ei kehossa ole ravintoa. Pitäis opetella syömään säännöllisesti mutta kun. Se tuntuu olevan ikuisuusongelma mulle. Osaan aina hetken aikaa, sitten taas palaan vanhoihin tapoihin eli siihen kun syön ensimmäisen aterian 17-18 aikaan alkuillasta. Tosi terveellistä, joo.

Pelkällä kahvilla ei pitkälle pötkitä.
Mut yllättävän pitkälle kuitenkin.

Ens viikolla opettelen syömään oikein ja säännöllisesti. Ihan varmasti. Ainakin yritän. Nautitaan nyt vapusta ensin.

Tikusta asiaa.

Epävarmuus nosti tänään taas päätään. Työskentelin tänään henkilön kanssa, jonka kanssa harvemmin tulee tehtyä yhteistyötä. Hän vaikuttaa olevan luonteeltaan aika huoleton tyyppi. Ei liikoja höpöttele. Itse taas vaivaannuin hiljaisista hetkistä. Miksei se sano mitään? Eikö se pidä musta? Vai eikö se vaan koe, että mulle olis mitään puhuttavaa? Eikö mulle voi puhua? Tai ehkä se vaan mietiskelee jotain, eikä kyse olekaan musta... Mut ehkä sittenkin... Pitäiskö sanoa jotain?

Mua ärsyttää se, etten kestä noita hiljaisia hetkiä. Pään sisällä oma ääni jatkuvasti hokee jotain. Lopulta sammuttaakseni pään sisäisen äänen koetan keksiä tikusta asiaa. Toinen vastaa parilla sanalla, jonka jälkeen ollaan taas hiljaa. Ja syyllisyys nousee taas: Miksen keksi mitään parempaa sanottavaa?

Myöhemmin päivällä olin taas ihan koomassa, kun juttelin toisen työkaverin kanssa. Inhoan sitä tunnetta, kun toinen puhuu ja yritän kuunnella, yritän ihan tosissani, mutta huomaan silti hetken päästä olevani aivan muissa maailmoissa ja toinen juttelee seinille. En vaan pysty keskittymään, kuuntelemaan, en vaikka kuinka yritän. Kyllä se onnistuu kun on kyse jostain mielenkiintoisesta aiheesta, mutta työasiat... Blaah.

ADD. Keskittymishäiriö. Sitä tämä todellakin on. Voi kunpa aivoja voisi komentaa.
Väsyttää. Pitäis varmaan napata iltalääke ja painua pehkuihin. Kun ei ilman lääkkeitä pysty nukkumaan.

Sellaisena kuin on.

Minusta on aina tuntunut siltä, että olen erilainen kuin muut. Minussa on jotain vikaa. Moni on pitänyt minua omituisena tai outona - olen kuullut sen monta kertaa. Olen outolintu.

En tiedä miten päin se meni - ajattelinko itsessäni olevan vikaa ennen vai jälkeen sen, kun ihmiset alkoivat puhua minusta niin. Enkä edes ole tiennyt miksi minusta niin ajatellaan. Olenhan ollut vain oma itseni.

Vanhempien avioero jättää jäljet. Koulukiusaaminen jättää jäljet. Äidin sekoilu uusien miesten ja alkoholin kanssa jättää jäljet. En kuitenkaan koe olevani rikkinäinen siksi, että olen kokenut näitä asioita. Ennemminkin koen, että ne ovat vahvistaneet minua. Oma avioero sen sijaan - se tekee kipeää vieläkin. Se, kun mies jättää yllättäen kuin nallin kalliolle. "En vain rakasta sinua enää."

Nyt olen jo aikuinen, ihan kohta kolmenkymmenen. Luulisin olevani jo ehjä, tasapainossa kaiken tapahtuneen kanssa. Vaan mitä minä teen? Löydän itsestäni uusia puolia, juttuja vikoja?, jotka juontaa juuriaan jo lapsuuteen ja pistää koko pakan ihan nurin. Laittaa miettimään kaiken alusta, ja ne kaikki  asiat, joiden kanssa luulin olevani jo sujut, avataan uudelleenkäsittelyyn.

Kyllä minä olen ollutkin jo ehjä. Monta kertaa. Ja silti elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Välillä ollaan huipulla, ihaillaan hymy kasvoilla lempeää tuulen virettä, katsellaan kauniita maisemia ja nautitaan auringon lämmöstä. Seuraavaksi mennäänkin vuoristoradassa niin vauhdilla, ettei itse pysy mukana. Siinä on silmukkaa ja mutkaa niin, että heikompaa hirvittää. Lopulta ollaankin pohjalla, jossa on pimeää, yksinäistä ja kylmää. Ja matka ylös on pitkä. Jyrkkä. Pelottavan raskas! Silloin aina mietin, miten taas kävikin näin.

Nyt kun jälleen koen, että pahimman yli on ehkä jo päästy, on edessä taas uusia mutkia. Matkoja menneisyyteen, mielen sopukoihin. Miten selviän niistä? Voiko itseään oppia rakastamaan lopulta sellaisena kuin on?