Varjo elämästä.

Haluaisin kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta olen sanaton. En tiedä mistä aloittaisin. Olen pitkään taas kärsinyt saamattomuudesta ja ahdistuksesta. Olo on ollut lamaantunut ja tämäkin päivä meni oikeastaan vain sohvalla istuen. Olo on tyhjä ja äärimmäisen väsynyt. En osaa kunnolla edes itkeä, vaikka itkettää. Olen napsinut masennuslääkkeitä vähän on/off. Tiedän, ettei niin saisi tehdä, eikä se ole ollut tarkoituksenikaan. En vaan ole muistanut, enkä toisaalta ole jaksanut edes välittää. Nyt olen saanut skarpattua ja muistanut lääkkeen jopa kolmena päivänä peräkkäin. Kunpa ADD-lääkkeenkin muistaisi. Mutta jotta sen voisi ottaa, pitäisi muistaa syödä, koska tyhjään vatsaan otettuna se tekee olon huumaantuneeksi ja vapisevaksi ja vie kaiken vähäisenkin ruokahalun.

Ruokahalu. Syöminen. Voi kuinka se voi ihmiselle olla niin vaikeaa. Ruokailuni ovat olleet aivan naurettavia, niin laadun ja määrän kuin aikataulujenkin suhteen. Saatan olla koko päivän syömättä paria hapankorppupalaa tai hedelmää lukuunottamatta. Tai hyvällä säkällä syön jotain iltapäivällä, mutta se onkin sitten pizzaa tai jotain yhtä "terveellistä". Ja sekin ärsyttää, koska haluaisin olla hoikempi ja pizzan syöminen tai kerran päivässä syöminen ei kyllä auta asiaa, kun aineenvaihdunta pysähtyy. Aiemmin kompensoin päivän syömättömyyttä sillä, että söin illalla herkkuja. Mutta nyt mun ei tee mieli niitäkään. Luulisi, että tällä menoa laihtuisi, mutta painoni ei ole pudonnut (pahus!), joten en voi edes siitä repiä mitään positiivista. Tiedän, etten saa tarpeeksi vitamiineja eikä näin epäsäännöllinen syöminen (tai melkein kokonaan syömättömyys) ole terveellistä. Mutta en vain jaksa välittää tarpeeksi tehdäkseni asialle jotain. Ärsyttää, kun olen lamaantunut ja saamaton ja tiedän, että ADD-lääkitys auttaisi edes vähän siihen ongelmaan. Mutten saa lääkettä, koska en ole syönyt. Ja toisaalta en halua ottaakaan sitä koska tiedän sen lisäävän ruokahaluttomuutta entisestään.

Tää lamaannus on jotain niin pysäyttävää. Tuntuu, että samaan aikaan kaikki tunteet ovat liian voimakkaita ja silti mikään ei tunnu miltään. Ja ihan vaan, jotta elämä ei olisi liian helppoa, olen onnistunut sotkemaan ihmissuhdekuvioitani niin, että nyt sattuu. Olen antanut itsestäni todella paljon eräälle ihmiselle, mutta nyt hän työntää minua pois. Ymmärrän syyt siihen, mutta silti se satuttaa. Oloni on petetty, hylätty ja ehkä myös vähän hyväksikäytetty. Mikä on oikeastaan tyhmää, sillä tiesin koko ajan, että näin voi käydä: ei naisen ja miehen välinen ystävyys voi toimia, jos jommallakummalla (tässä tapauksessa miehellä) on mustasukkainen kumppani. Tämä oli tiedossa alusta asti, kuten myös se että jos ystävyytemme tuottaa ongelmia, on parisuhde aina etusijalla. Totta kai. Nyt tunnen itseni todella typeräksi, kun kuvittelin, ettei ystävyytemme tulisi ongelmaksi. Oma kumppanini hyväksyy sen hyvin, niin miksei toisenkin, ajattelin. Mutta ajattelin väärin, ja nyt täytyy vaan kärsiä seuraukset. Helpommalla olisi päässyt kun ei olisi päästänyt toista lähelle ollenkaan. Olen niin huono luopumaan. Vaikkei tarvitse edes luopua kokonaan. Mutta silti liian paljosta: henkisestä yhteydestä, tärkeistä keskusteluista, lämpimän lohduttavista halauksista. Mitä jää jäljelle? Peli-iltoja kaveriporukan kesken? Tuntuu aika pinnalliselta kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut.

Ahdistaa ja surettaa. En ole saanut mitään järkevää aikaiseksi varmaan viimeiseen puoleentoista kuukauteen. Jäin pois töistä jotta voisin opiskella, mutta opintoni eivät ole edenneet tippaakaan. Ahdistun heti kun vain ajattelenkin asiaa. Ja kaikki pienet vastoinkäymiset saavat mut niin lamaantuneeksi, etten pysty mihinkään. Pari biisiä olen viime viikkojen aikana kirjoittanut ja säveltänyt, koska on ollut purettava tunteita.

Voi, kunpa elämä voisi tuntua taas elämisen arvoiselta. Voi, kunpa saisin taas voimaa jaksaa elää, ihan oikeasti. Tämä lamaantunut elämä ei ole elämää.

Tämä on vain varjo siitä. Varjo elämästä. Varjo minusta.