Tanssi niinkuin huomista ei olisi.

Ystävien tuparit oli ihan parasta lääkettä mun mielialaan, vaikka alkuun vähän epäröinkin sinne lähtöä. Add-lääkkeen voimalla jaksoin sosialisoida ja illan tullen sosiaalista kanssakäymistä helpotti myös alkoholi - jota periaatteessa ei suositella otettavaksi add-lääkkeen kanssa, mutta en jaksanut välittää.


Anyway, mulla oli tosi hauskaa. Mukavia ihmisiä, kivaa tekemistä, hyviä keskusteluja, nätiksi laittautumista ja lopuksi baarissa juhlimista. Olin tyytyväinen, kun olin sittenkin ehtinyt aamulla ommella uuden mekon vetoketjun ehjäksi ja sain laittaa mekon päälleni. Mulla oli pitkästä aikaa ihan nätti olo, sekä kasvojen että vartalon osalta. Oli kivaa, kun peiliin katsoessa ei tullut sellaista oloa, et voi apua. Onnistunut asukokonaisuus ja meikki voi tehdä ihmeitä, varsinkin kun en normipäivinä jaksa yhtään panostaa.

Baarissa mä tanssin. Paljon! Tanssin vapautuneesti, villisti. Tanssin niinkuin huomista ei olisi. Annoin musiikin viedä mennessään. Jossain vaiheessa ystäväni naurahti ja sanoi viitaten tanssimiseeni, että "ai säkö muka masentunut?". Tajusin itsekin, että sillä hetkellä sitä ei varmaan kukaan uskoisi. Toisaalta se vaan todistaa sen, ettei masennus useimmiten näy ulospäin. Mut ystäväni oli kyllä siinä mielessä oikeassa, et sillä hetkellä musta ei tuntunut ollenkaan masentuneelta. Välillä on hyvä vähän irrotella. :)


Ai niin. Mulla oli hitosti univelkaa, mut onneksi viime yönä sain sitä vähän tasattua kun nukuin 15 tunnin yöunet. Toivottavasti saan unta myös tänä yönä.

Ilman lääkkeitä nukkumaan.

Kello on kohta 4:30, enkä vieläkään saa unta. Väsyttää niin pirusti, muttei uni vaan tuu. Piti jaksaa valvoa vähän pidempään, kun oli niin paljon juttuja mitä piti tehdä. En sitten enää myöhään viitsinyt ottaa iltalääkettä joka auttaisi unen saantiin, koska se tekee aamulla aikaisin heräämisen tosi hankalaksi. Pitäis jaksaa herätä ajoissa, kun lähdetään ystäväpariskunnan tupareihin. Sinne on aika pitkä ajomatka, joten lähdetään jo aamusta. Pöh, mä olin haaveillut, että ehtisin vielä värjäämään hiukseni ennen lähtöä. Vielä mitä, tuossa se roikkuu kamala tyvikasvu kiusanaan. Blaah, hitsin tuparit. Sinne tulee paljon ihmisiä, yli puolia en kunnolla tunne. Pitäis jaksaa olla sosiaalinen, mikä ei normaalisti mulle tuottaisi ongelmia. Mut jotenkin nyt ei vaan jaksaisi. Enkä edes tiedä mitä puen päälleni. Mulla olis yks kiva mekko, jonka ostin kirpparilta, mut siitä oli jo ostaessa vetoketju rikki ja sekin pitäis korjata. En taida ehtiä enää aamulla, joten haaveeksi jää. Tuntuu, et mitkään vaatteet ei näytä enää hyvältä mun päällä. En oo edes lihonut kun joku 4 kiloa, mut silti edes ennen lihomista en mielestäni näyttänyt hyvältä. Mun pitäis varmaan painaa joku 8 kiloa vähemmän että olisin tyytyväinen. Oon kuitenkin yrittänyt lopettaa painon ja ylipäätään turhan ulkonäön tarkkailun, koska se vaan masentaa. Tässä tilanteessa ei oo väliä vaikka painaisin sen 8 kiloa vähemmän, en varmaan siltikään näyttäis mielestäni hyvältä.


Hohhoijaa. Vitsit kun vois lähtee tupareihin vaan jossain verkkareissa. Kun ei nyt vaan jaksais panostaa. Ja aamulla kumminkin väsyttää ihan sairaasti, koska en oo nukkunut. Sit pitäis jaksaa koko päivä painaa "pirteänä" ja iloisena. Todennäköisesti vielä yön pikkutunneille asti, jos porukka tahtoo baariin...


No joo. Pakko oli vähän avautua. Josko sitä yrittäis taas nukkua. Ketuttaa kun ei taas pysty ilman lääkkeitä nukkumaan. On tää perseestä.
No, elämä on.

Kroppakin on ihan sekaisin.

Kävin torstaina taas lääkärissä. Jouduin tekemään kaikkeni, että pysyin kasassa. Lääkäri näki mun läpi ja sanoi mun näyttävän tosi väsyneeltä. Sitä mä todellakin olen. Kerroin avoimesti lääkärille miten voin. Eli en hyvin. Sanoin pohtineeni tätä omaa olotilaani, ja tajunneeni kuinka paljon "sairaampi" mä olen kuin tajusinkaan. Pitkään taas meni, ennen kuin oikeasti se kolahti. Mut outoa tässä on se, että mulla on sama diagnoosi kuin keväällä, mutta mun olo on aivan erilainen. Keväällä tiedostin (lopulta) olevani masentunut, koska mun olo oli surullinen, alakuloinen, itkuinen yms... Mut nyt tuntuu ihan erilaiselta. Oon enemmänkin ahdistunut kuin surullinen.

Voiko tää muka olla sama sairaus? Tai niin, kai ne oireet voi vaihdella. Tuntuu, et välillä ahdistaa kaikki eikä jaksa tai huvita tehdä mitään. Välillä taas on hyvä olla ja energiaa riittää vaikka mihin. Tai ehkä sekin on jonkinnäköistä terapiaa, kun oon putsannut kodin kohta lattiasta kattoon. Puunannut ihan pikku yksityiskohtia myöden, pikku kolot ja sellaiset paikat mitä kukaan ei edes katso. Esim. keittiön kaappien ja työtasojen/kaakeleiden puhdistukseen sain yks päivä käytettyä kolme tuntia, enkä saanut siinä ajassa hommaa edes valmiiksi. Tänään hinkkasin muutaman tunnin vessan kaakeleita ja lavuaaria. Onkohan tää joku outo keino purkaa ahdistusta? Siis mulle outo - en todellakaan ole normaalisti mikään siivousintoilija.

Siivousinto ei ole ainoa asia mikä on outoa. Mun kroppakin on ihan sekaisin. Lihakset on aivan jumissa ja vatsa ummella. Kuukautisetkin elää omaa elämäänsä, kun oon vuotanut nyt viikon, vaikka menkkojen piti alkaa vasta kahden viikon päästä. Tosin en tiedä pitäiskö tästä jo huolestua, kun normaalisti vuodan 2-3 päivää, nyt jo 7. päivää ja ei nää ainakaan hiipumassa ole. Lisäksi alavatsaa jostain kohdun kieppeiltä nipistelee ja vihloo. (Se kyllä saattaa johtua vulvodyniastakin.) Sanoin torstaina lääkärille kuukautisten alkaneen väärään aikaan, mut silloin se ei reagoinut mitenkään joten ehkä vaan itse ylireagoin. En tiedä... Voihan se liittyä siihenkin, että pari viikkoa sitten vaihdettiin mun masennuslääke ja kroppa saattaa reagoida siihenkin...(?) Huoh. Nyt kun kaikki muutenkin ahdistaa, niin ei oikein tiedä milloin joku reaktio asioihin on hyvä ja oikea ja milloin stressaa turhasta. Kun päässä alkaa pyöriä kaiken maailman kauhuskenaariot jostain kohdunkaulan syövästä ja muista ikävistä jutuista... No, jos ei ala kohta helpottaa niin otan yhteyttä lääkäriin. Sillähän se selviää.

Ajatuksen virtaa: ADD ja masennus.

Ahdistus. Päätä kiristää. Joka paikkaa särkee, sattuu. Koska kun pää ei enää jaksa niin kroppakin alkaa reistailla.

Miksei musta ole tähän, yhteiskunnan vaatimusten mukaiseen elämään? Olen aina vajavainen, en varmaan koskaan tule pystymään siihen, mitä multa odotetaan. Riitänkö täyttämään sen paikan, joka mulle yhteiskunnan normien mukaan jo syntymässä varattiin? Pystynkö koskaan astumaan niihin saappaisiin, jotka mulle annettiin? Koko elämä rämpimistä, räpiköintiä arkistenkin asioiden kanssa.

Puhelu.
Sähköposti.
Laskun maksaminen.
Ajan varaaminen.
Yhteyden ottaminen.
Siivoaminen.
Järjestyksen ylläpitäminen.
Ruoanlaitto.
Aamulla herääminen.
Yöllä nukkuminen.
Syöminen.
Aikataulujen hahmottaminen.
Ajoissa saapuminen.
Itsensä hillitseminen.
Puhetulvien rajoittaminen.
Asioiden aloittaminen.
Loppuun saattaminen.
Epävarmuuden sietäminen.
jne. jne. jne. jne...

Miksi kaiken pitää olla niin helvetin vaikeeta? Mistä löytäis voimat tähän kaikkeen? Lataan akkuja päivän, kulutan loppuun tunnissa. Aina on liian väsynyt kaikkeen ja silti pitäis jatkuvasti tehdä jotain. Huono omatunto. Voin painaa menemään aamusta iltaan, tunnen syyllisyyttä kun en muista levätä. Poltan itseni loppuun, makaan kotona 24/7 ja tunnen syyllisyyttä siitä, että päästin itseni taas siihen pisteeseen.  Ja siitä, etten tee mitään. Missä logiikka? Missä järki? Miksi kaikki kuluttaa niin paljon virtaa, miksi palautuminen on niin hidasta?

Ajatukset poukkoilevat. Hyvä pointti tulee mieleen. Yritän napata siitä kiinni, mutta se karkaa ennen kuin ehdin tarttua siihen. Ärsyttää, kun aivoissa pitää olla niin sekavaa. Ei mitään selkeyttä missään, kaikki vaan yhtä suurta sotkua. Aivan niin kuin meillä kotona. Mutta kuten kotona, myös pään sisältä löytyy myös niitä super-organisoituja lokeroita, joissa kaikki on yhtäkkiä selvää ja järjestelmällistä.  Elämä on pelkkiä ääripäitä. Supersiistiä tai täysi kaaos. Täysi ymmärrys tai täysi hämmennys. Meno kaasu pohjassa tai sitten bensa lopussa ja vauhti nollassa.

Koko elämä on sen surullisenkuuluisan kultaisen keskitien etsimistä. No mutta kun ei se vaan ole niin helppoa! Kyllähän sen tien voi helposti löytää. Tuossahan se kimaltelee, kunnon valtatie! Mutta kun siinä pirulaisessa ei ole kaiteita. Ja on vielä liukaskin kuin mikä. Oikeasti ongelma ei ole siis kultaisen keskitien löytämisessä vaan sillä pysymisessä. Minä se vaan poikkean tiellä, kun painelen sitä ristiin rastiin. Sillä aina, kun pääsen tielle, joudun seuraavasta rampista ylös kohti pilvilinnoja tai lennän mutkassa ojaan. Ja sitten kun ryteikköön mennään, sinne mennään kunnolla. Koska ääripäät. *huoh*

Tuntuu, että toisille ihmisille kultaisen keskitien kulkeminen on helppoa. 
Mikäs siinä kulkiessa, kun tie on valaistu, baana on tyhjä ja laidatkin on suojattu tukevilla aidoilla.

AD(H)D-ihmisen kultainen keskitie on jyrkkä, mutkikas, liukas ja aidaton.
Ja täynnä kaahailijoita.
On mahdotonta pysyä tiellä.