Tänään oli ahdistava työpäivä. Vaikka periaatteessa kaikki meni ihan hyvin, muistin aina vähän väliä jonkun asian, joka olisi jo pitänyt hoitaa. Hitsit että ärsyttää, kun päässä ei pysy mitään. Nekin asiat mitä silloin kesken palaverin aina putkahteli päähän, unohdin jo. En siis muista, mitä olen unohtanut. Tiedän, että ADD:n vuoksi olen melko hajamielinen, mutta viime aikoina tämä on lähtenyt kyllä ihan lapasesta, sillä masennus vielä tuntuu pahentavan näitä ADD-oireita ja aiheuttaa itsessäänkin monenlaisia muistiongelmia. Ei auta, että kirjoitan muistilappuja, koska joko hukkaan ne tai en muista katsoa niitä. Tai jos saan oikeasti tehtyä ihan kunnollisen muistilistan jonnekin, jossa se tulee väkisinkin vastaan, niin ehkä muistan. Mutta ongelma on myös siinä, että kun siihen muistilappuun pitäisi kirjoittaa niitä muistettavia asioita, pää lyökin ihan tyhjää. Sitten niitä asioita putkahtelee päähän aina pahimmalla hetkellä: autoa ajaessa, kaupan kassalla, kesken tärkeän palaverin, illalla nukkumaan mennessä. Useimmiten siis juuri silloin, kun en pääse kirjoittamaan sitä minnekään ylös ja unohdan asian. Tai sitten kirjoitan sen ylös kalenterin kulmaan tai post it -lapulle. Enkä myöhemmin enää muista, minne kirjoitin sen ylös, joten se siitä. Voin kertoa, tää on turhauttavaa!
Tänään ahdisti myös se työntekijä, josta eilen illalla kirjoitin. Kyselin kollegoiltani palaverin lopuksi, mitä mieltä he ovat asiasta, ja kaikki tukivat minua: he toimisivat itsekin kuten minä olen toiminut ja painottivat, etten ole tehnyt mitään väärää. Miksi tämä asia silti edelleen vaivaa minua? Voi olla, että pelkään seuraavaa kertaa, kun taas joudun selittelemään työtäni tälle "työkaverille". Tuntuu ihan typerältä perustella omia valintojaan ja työskentelytapaansa jollekin, jonka oma työ on ihan erilaista kuin omani. Varsinkin, kun ymmärtääkseni nämä asiat eivät hänelle millään tavalla kuulu ja ne ovat kuitenkin esimiehelleni ihan ok. Miksi sitten en osaa antaa asian olla? Ja joku toinen jaksaa nähdää vaivaa mun työstäni? Eräs kollegani sanoi, että hänen mielestään tuo on jo vähän työpaikkakiusaamista. Ja tosiaan, kun aloin asiaa enemmän ajatella, niin kyllä se alkaa lievästi siihen suuntaan mennä. Työni on hyvin itsenäistä, mutta silti tämä työkaverini kommentoi tulemisiani ja menemisiäni, työaikojani ja -tapojani. Eilen jopa myönsi kytänneensä sähköisestä kalenterista töitäni, kun minua ei ollut näkynyt työpaikalla (teen paljon myös etätyötä). Tämä ei ole vielä kovin suurta ja vakavaa, mutta ajattelin kyllä silti mainita asiasta perjantaina työterveyden ja esimiehen kanssa käytävässä, minua koskevassa työssäjaksamisneuvottelussa. Koska tällainen ei varsinaisesti helpota työssäjaksamista, kun joutuu selittelemään toiselle työaikojaan tai menojaan. Ja huonommuuden tunne lisääntyy.
Mua vähän huolestuttaa, kun tuntuu, että väsymys ja ahdistus ovat lisääntyneet viime aikoina. Maaliskuussa kun aloin syödä masennuslääkettä, se alkoi vaikuttaa melko nopeasti ja olo alkoi normalisoitua. Tuntui, että masennus oli väistynyt ja olin taas oma itseni. Nyt kuitenkin huomaan, että se saattoi olla harhaa. Tiesin kyllä, että ei se masennus mihinkään noin nopeasti katoa, mutta ajattelin kuitenkin, että ollaan menossa parempaan suuntaan. Olenkohan taas hamstrannut liikaa tekemistä, olenkohan taas polttamassa itseni loppuun enkä vain näe sitä? Mikä olisi kyllä surullista, kun en ole edellisestäkään uupumisesta vielä toipunut kunnolla - siitä ovat muistona tämä masennus ja univaikeudet.
Blaah. Lähden kohta treenaamaan, jos saisi vaikka hikoiltua tämän ahdistuksen pois. Liikunta on ihanaa, kun silloin voi unohtaa huolet ja murheet ja keskittyä vain fyysiseen suoritukseen. Silloin saan tuntea itseni hyväksi edes hetken: minä osaan, minä pystyn. Vaikka aivoni monesti pettävät minut, niin keho sentään toimii. Vaikka siinäkin on kyllä vikoja ihan riittämiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro toki omia ajatuksiasi, arvostan kommenttiasi!
Pysythän kuitenkin asiallisena, kiitos. :)