Sen voin kuitenkin tunnustaa, että työkykyinen en taida olla. Vaikka vaikeaa sitäkään on myöntää. En meinaa vieläkään ymmärtää sitä, että en ole kuukauteen menossa töihin. Jatkuvasti mieleen putkahtelee työasioita ja olen jotenkin ihan valmiustilassa, että huomenna pitää mennä töihin. Kai se ottaa aikansa, että osaa irroittautua töistä ja rentoutua. Viimeksi, kun keväällä mulla oli kuukauden sairasloma, se meni hujauksessa. Jälkeenpäin ajateltuna en edes muista mitään koko sairasloman ajalta. Mitä ihmettä mä silloin tein? Miten se aika menikin niin äkkiä? Elin varmaan jossain ihme sumussa sen koko ajan ja latailin akkuja. Mutta selkeästikään se aika ei riittänyt, kun kerta taas ollaan tässä jamassa.
Musta tuntuu, että keväällä olin kyllä pahemmassa jamassa kuin nyt, enkä jotenkin osaa myöntää itselleni, että olen taas masentunut. Mutta kyllähän ne uupumuksen merkit on olleet ilmassa jo kauan. En ole jaksanut treenata koko syksynä, en ole jaksanut oikeastaan tehdä mitään muuta kuin töitä. Ja niitähän riittää. Olen hamstrannut töitä taas aivan liikaa enkä ole ymmärtänyt hidastaa tahtia. Idea kun kumminkin oli keventää työtaakkaa, eikä lisätä sitä. En vaan osaa vetää itselleni rajoja.
Sen silti tiedostan, että ahdistus on kasvanut. Onko se sitten masennuksen oire vai mistä on kyse? Mieheni eräänä päivänä kysyi multa, että sua on vissiin ahdistanut. Kysyin, kuinka niin? "No kun löysin tollasen paperin..." Aa joo, tosiaan. Olin purkanut ahdistustani kirjoittamalla A4-kokoisen paperin täyteen sanaa ahdistaa sikin sokin pitkin paperia. Se jotenkin helpotti oloa. Tai niin ainakin uskottelin itselleni. Mut mistä tulee tämä ahdistus? Luulen tietäväni. Se on monen tekijän summa. Ahdistaa, etten muista asioita. Ahdistaa tekemättömät tehtävät. Ahdistaa unohtuneet asiat ja se, etten muista mitä olen unohtanut. Ahdistaa, kun on liian paljon tekemistä ja liian vähän aikaa. Ahdistaa, kun työyhteisössä myrskyää. Ahdistaa, koska tunnen jatkuvasti olevani huono, riittämätön, vajavainen, keskeneräinen, rikkinäinen.
Masennus. On se siellä ollut varmasti koko ajan. Voisiko siis olla, etten enää tunnista sitä, koska olen jo niin tottunut siihen? Vai turruttaako lääkkeet sen masentuneisuuden tunteen? Joka siis toisaalta on myös niiden tarkoitus. Mutta niin, lääkityksen kannalta kun asiaa ajattelee, niin totta hitossa mä olen masentunut. Enhän mä muuten söisi noita nappeja. Koska totuushan on se, että alkusyksystä mun masennuslääkeannos tuplattiin (osaksi sen vuoksi, että ADD-lääkitys heikentää masennuslääkkeen tehoa). Ja nyt se vaihdettiin kokonaan ja koitetaan uutta lääkettä, jonka tarkoitus on parantaa myös muistia ja keskittymiskykyä, mutta jolla ei ole yhteisvaikutuksia add-lääkkeen kanssa. Aika näyttää, miten tämän lääkkeen kanssa käy.
Olipa muuten hankalaa täyttää BDI-masennuskysely lääkärillä, kun viimeinen kysymys oli muodossa "Kiinnostukseni sukupuolielämään on pysynyt ennallaan / vähentynyt / vähäistä / en ole kiinnostunut lainkaan sukupuolielämästä". Ensinnäkin, mikä hemmetin sukupuolielämä?!?! Mitä tekemistä sukupuolella on seksin kanssa? :D Luojan kiitos tähän laittamassani linkissä se on hoksattu muuttaa muotoon seksi. Lääkärillä tais olla joku vanhentunut versio. No mutta, anyway. Miten aseksuaalin pitäis vastata tuohon? Siis mähän en ole käytännössä lainkaan kiinnostunut seksistä. Tai no joo, olen teoriassa. Siitä on kiva puhua ja tykkään heittää kaksimielisiä vitsejä. Mutta että pitäis oikeasti harrastaa seksiä, no thanks. Ei vaan nappaa. Tai ehkä pari kertaa vuodessa jos ihme tapahtuu. Mut toisaalta, voisin vastata myös, että kiinnostukseni seksiin on pysynyt ennallaan, koska jos ei se kiinnosta niin eipä se siitä mihinkään ole muuttunut. Eipä huvittanut alkaa lääkärille selittelemään aseksuaalisuutta, mutta vastasin silti, että en ole kiinnostunut lainkaan, koska onhan se totuus. Vaikkakin se nosti testin pistemäärää ja sain kenties virheellisesti isomman tuloksen. Sillä eihän se kiinnostuksen puute johdu masennuksesta, vaan siitä, että olen vain tällainen.
