Vaikeaa löytää joulumieltä.

Joulu lähestyy. Ihmiset hössöttää jouluostoksineen, -koristeluineen ja -ruokineen. Joka puolella soi joululaulut ja maakin on valkea, ainakin täällä meidän kotinurkilla. Oon sairaslomalla, joten mulla olis mahdollisuus fiilistellä joulurauhaa ja joulun tunnelmaa ihan täysillä. Silti mun on tosi vaikeaa löytää joulumieltä itsestäni. Joulun lähestyminen tarkoittaa samalla, että myös sairaslomani lähestyy loppuaan. Tiedän, että olis varmaan viisautta palata jo töihin, koska mitä pidempään oon töistä poissa, sitä isommaksi kasvaa kynnys töihin palaamiseen. Silti tuntuu, etten halua vielä, en ole vielä valmis. Nautin ehkä vähän liikaakin kotona olemisesta ja siitä, kun saa vaan olla ilman sen kummempia velvollisuuksia. Add-ihmisenä kaikenlaiset velvollisuudet ahdistaa jo itsessään, saati kun siihen soppaan lisää masennuksen ja uupumuksen. Mut toisaalta, ehkä juuri siksi tuntuu, että sairasloma ei saa loppua vielä, koska nyt vasta oon alkanut nauttimaan siitä paremmalla omallatunnolla. Vaikkakin nyt tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten tunne huonoa omatuntoa sairaslomasta. Voi Luoja! :'D


Tänään pitäis kuitenkin käydä töissä. Meillä on niihin työyhteisön ongelmiin liittyen yhteinen työyhteisön työnohjaus, johon mun toivottiin osallistuvan. Kovasti kyllä painotettiin, että jos ahdistaa niin saan jättää sen väliin. Kuitenkin itsekin koen tärkeäksi, että kaikki olis siellä paikalla, joten menen ja toivon ahdistuksen pysyvän kurissa. Voihan se olla, että hyvällä tuurilla se on tosi hyvä kokemus ja helpottaa mun töihin paluuta, ehkä jopa kannustaa siihen? Toivossa on hyvä elää. Wish me luck! :)

Tanssi niinkuin huomista ei olisi.

Ystävien tuparit oli ihan parasta lääkettä mun mielialaan, vaikka alkuun vähän epäröinkin sinne lähtöä. Add-lääkkeen voimalla jaksoin sosialisoida ja illan tullen sosiaalista kanssakäymistä helpotti myös alkoholi - jota periaatteessa ei suositella otettavaksi add-lääkkeen kanssa, mutta en jaksanut välittää.


Anyway, mulla oli tosi hauskaa. Mukavia ihmisiä, kivaa tekemistä, hyviä keskusteluja, nätiksi laittautumista ja lopuksi baarissa juhlimista. Olin tyytyväinen, kun olin sittenkin ehtinyt aamulla ommella uuden mekon vetoketjun ehjäksi ja sain laittaa mekon päälleni. Mulla oli pitkästä aikaa ihan nätti olo, sekä kasvojen että vartalon osalta. Oli kivaa, kun peiliin katsoessa ei tullut sellaista oloa, et voi apua. Onnistunut asukokonaisuus ja meikki voi tehdä ihmeitä, varsinkin kun en normipäivinä jaksa yhtään panostaa.

Baarissa mä tanssin. Paljon! Tanssin vapautuneesti, villisti. Tanssin niinkuin huomista ei olisi. Annoin musiikin viedä mennessään. Jossain vaiheessa ystäväni naurahti ja sanoi viitaten tanssimiseeni, että "ai säkö muka masentunut?". Tajusin itsekin, että sillä hetkellä sitä ei varmaan kukaan uskoisi. Toisaalta se vaan todistaa sen, ettei masennus useimmiten näy ulospäin. Mut ystäväni oli kyllä siinä mielessä oikeassa, et sillä hetkellä musta ei tuntunut ollenkaan masentuneelta. Välillä on hyvä vähän irrotella. :)


Ai niin. Mulla oli hitosti univelkaa, mut onneksi viime yönä sain sitä vähän tasattua kun nukuin 15 tunnin yöunet. Toivottavasti saan unta myös tänä yönä.

Ilman lääkkeitä nukkumaan.

Kello on kohta 4:30, enkä vieläkään saa unta. Väsyttää niin pirusti, muttei uni vaan tuu. Piti jaksaa valvoa vähän pidempään, kun oli niin paljon juttuja mitä piti tehdä. En sitten enää myöhään viitsinyt ottaa iltalääkettä joka auttaisi unen saantiin, koska se tekee aamulla aikaisin heräämisen tosi hankalaksi. Pitäis jaksaa herätä ajoissa, kun lähdetään ystäväpariskunnan tupareihin. Sinne on aika pitkä ajomatka, joten lähdetään jo aamusta. Pöh, mä olin haaveillut, että ehtisin vielä värjäämään hiukseni ennen lähtöä. Vielä mitä, tuossa se roikkuu kamala tyvikasvu kiusanaan. Blaah, hitsin tuparit. Sinne tulee paljon ihmisiä, yli puolia en kunnolla tunne. Pitäis jaksaa olla sosiaalinen, mikä ei normaalisti mulle tuottaisi ongelmia. Mut jotenkin nyt ei vaan jaksaisi. Enkä edes tiedä mitä puen päälleni. Mulla olis yks kiva mekko, jonka ostin kirpparilta, mut siitä oli jo ostaessa vetoketju rikki ja sekin pitäis korjata. En taida ehtiä enää aamulla, joten haaveeksi jää. Tuntuu, et mitkään vaatteet ei näytä enää hyvältä mun päällä. En oo edes lihonut kun joku 4 kiloa, mut silti edes ennen lihomista en mielestäni näyttänyt hyvältä. Mun pitäis varmaan painaa joku 8 kiloa vähemmän että olisin tyytyväinen. Oon kuitenkin yrittänyt lopettaa painon ja ylipäätään turhan ulkonäön tarkkailun, koska se vaan masentaa. Tässä tilanteessa ei oo väliä vaikka painaisin sen 8 kiloa vähemmän, en varmaan siltikään näyttäis mielestäni hyvältä.


Hohhoijaa. Vitsit kun vois lähtee tupareihin vaan jossain verkkareissa. Kun ei nyt vaan jaksais panostaa. Ja aamulla kumminkin väsyttää ihan sairaasti, koska en oo nukkunut. Sit pitäis jaksaa koko päivä painaa "pirteänä" ja iloisena. Todennäköisesti vielä yön pikkutunneille asti, jos porukka tahtoo baariin...


No joo. Pakko oli vähän avautua. Josko sitä yrittäis taas nukkua. Ketuttaa kun ei taas pysty ilman lääkkeitä nukkumaan. On tää perseestä.
No, elämä on.

Kroppakin on ihan sekaisin.

Kävin torstaina taas lääkärissä. Jouduin tekemään kaikkeni, että pysyin kasassa. Lääkäri näki mun läpi ja sanoi mun näyttävän tosi väsyneeltä. Sitä mä todellakin olen. Kerroin avoimesti lääkärille miten voin. Eli en hyvin. Sanoin pohtineeni tätä omaa olotilaani, ja tajunneeni kuinka paljon "sairaampi" mä olen kuin tajusinkaan. Pitkään taas meni, ennen kuin oikeasti se kolahti. Mut outoa tässä on se, että mulla on sama diagnoosi kuin keväällä, mutta mun olo on aivan erilainen. Keväällä tiedostin (lopulta) olevani masentunut, koska mun olo oli surullinen, alakuloinen, itkuinen yms... Mut nyt tuntuu ihan erilaiselta. Oon enemmänkin ahdistunut kuin surullinen.

Voiko tää muka olla sama sairaus? Tai niin, kai ne oireet voi vaihdella. Tuntuu, et välillä ahdistaa kaikki eikä jaksa tai huvita tehdä mitään. Välillä taas on hyvä olla ja energiaa riittää vaikka mihin. Tai ehkä sekin on jonkinnäköistä terapiaa, kun oon putsannut kodin kohta lattiasta kattoon. Puunannut ihan pikku yksityiskohtia myöden, pikku kolot ja sellaiset paikat mitä kukaan ei edes katso. Esim. keittiön kaappien ja työtasojen/kaakeleiden puhdistukseen sain yks päivä käytettyä kolme tuntia, enkä saanut siinä ajassa hommaa edes valmiiksi. Tänään hinkkasin muutaman tunnin vessan kaakeleita ja lavuaaria. Onkohan tää joku outo keino purkaa ahdistusta? Siis mulle outo - en todellakaan ole normaalisti mikään siivousintoilija.

Siivousinto ei ole ainoa asia mikä on outoa. Mun kroppakin on ihan sekaisin. Lihakset on aivan jumissa ja vatsa ummella. Kuukautisetkin elää omaa elämäänsä, kun oon vuotanut nyt viikon, vaikka menkkojen piti alkaa vasta kahden viikon päästä. Tosin en tiedä pitäiskö tästä jo huolestua, kun normaalisti vuodan 2-3 päivää, nyt jo 7. päivää ja ei nää ainakaan hiipumassa ole. Lisäksi alavatsaa jostain kohdun kieppeiltä nipistelee ja vihloo. (Se kyllä saattaa johtua vulvodyniastakin.) Sanoin torstaina lääkärille kuukautisten alkaneen väärään aikaan, mut silloin se ei reagoinut mitenkään joten ehkä vaan itse ylireagoin. En tiedä... Voihan se liittyä siihenkin, että pari viikkoa sitten vaihdettiin mun masennuslääke ja kroppa saattaa reagoida siihenkin...(?) Huoh. Nyt kun kaikki muutenkin ahdistaa, niin ei oikein tiedä milloin joku reaktio asioihin on hyvä ja oikea ja milloin stressaa turhasta. Kun päässä alkaa pyöriä kaiken maailman kauhuskenaariot jostain kohdunkaulan syövästä ja muista ikävistä jutuista... No, jos ei ala kohta helpottaa niin otan yhteyttä lääkäriin. Sillähän se selviää.

Ajatuksen virtaa: ADD ja masennus.

Ahdistus. Päätä kiristää. Joka paikkaa särkee, sattuu. Koska kun pää ei enää jaksa niin kroppakin alkaa reistailla.

Miksei musta ole tähän, yhteiskunnan vaatimusten mukaiseen elämään? Olen aina vajavainen, en varmaan koskaan tule pystymään siihen, mitä multa odotetaan. Riitänkö täyttämään sen paikan, joka mulle yhteiskunnan normien mukaan jo syntymässä varattiin? Pystynkö koskaan astumaan niihin saappaisiin, jotka mulle annettiin? Koko elämä rämpimistä, räpiköintiä arkistenkin asioiden kanssa.

Puhelu.
Sähköposti.
Laskun maksaminen.
Ajan varaaminen.
Yhteyden ottaminen.
Siivoaminen.
Järjestyksen ylläpitäminen.
Ruoanlaitto.
Aamulla herääminen.
Yöllä nukkuminen.
Syöminen.
Aikataulujen hahmottaminen.
Ajoissa saapuminen.
Itsensä hillitseminen.
Puhetulvien rajoittaminen.
Asioiden aloittaminen.
Loppuun saattaminen.
Epävarmuuden sietäminen.
jne. jne. jne. jne...

Miksi kaiken pitää olla niin helvetin vaikeeta? Mistä löytäis voimat tähän kaikkeen? Lataan akkuja päivän, kulutan loppuun tunnissa. Aina on liian väsynyt kaikkeen ja silti pitäis jatkuvasti tehdä jotain. Huono omatunto. Voin painaa menemään aamusta iltaan, tunnen syyllisyyttä kun en muista levätä. Poltan itseni loppuun, makaan kotona 24/7 ja tunnen syyllisyyttä siitä, että päästin itseni taas siihen pisteeseen.  Ja siitä, etten tee mitään. Missä logiikka? Missä järki? Miksi kaikki kuluttaa niin paljon virtaa, miksi palautuminen on niin hidasta?

Ajatukset poukkoilevat. Hyvä pointti tulee mieleen. Yritän napata siitä kiinni, mutta se karkaa ennen kuin ehdin tarttua siihen. Ärsyttää, kun aivoissa pitää olla niin sekavaa. Ei mitään selkeyttä missään, kaikki vaan yhtä suurta sotkua. Aivan niin kuin meillä kotona. Mutta kuten kotona, myös pään sisältä löytyy myös niitä super-organisoituja lokeroita, joissa kaikki on yhtäkkiä selvää ja järjestelmällistä.  Elämä on pelkkiä ääripäitä. Supersiistiä tai täysi kaaos. Täysi ymmärrys tai täysi hämmennys. Meno kaasu pohjassa tai sitten bensa lopussa ja vauhti nollassa.

Koko elämä on sen surullisenkuuluisan kultaisen keskitien etsimistä. No mutta kun ei se vaan ole niin helppoa! Kyllähän sen tien voi helposti löytää. Tuossahan se kimaltelee, kunnon valtatie! Mutta kun siinä pirulaisessa ei ole kaiteita. Ja on vielä liukaskin kuin mikä. Oikeasti ongelma ei ole siis kultaisen keskitien löytämisessä vaan sillä pysymisessä. Minä se vaan poikkean tiellä, kun painelen sitä ristiin rastiin. Sillä aina, kun pääsen tielle, joudun seuraavasta rampista ylös kohti pilvilinnoja tai lennän mutkassa ojaan. Ja sitten kun ryteikköön mennään, sinne mennään kunnolla. Koska ääripäät. *huoh*

Tuntuu, että toisille ihmisille kultaisen keskitien kulkeminen on helppoa. 
Mikäs siinä kulkiessa, kun tie on valaistu, baana on tyhjä ja laidatkin on suojattu tukevilla aidoilla.

AD(H)D-ihmisen kultainen keskitie on jyrkkä, mutkikas, liukas ja aidaton.
Ja täynnä kaahailijoita.
On mahdotonta pysyä tiellä.

Takaisin lähtöruutuun.

En vieläkään ymmärrä, miten olen taas tässä pisteessä. Lähtöruudussa. Oon jotenkin tosi pettynyt itseeni ja siihen, ettei tämä ollutkaan vain ohimenevä vaihe. Kuvittelin, että saan itseni nopeasti tolpilleni ja kaikki on jo hyvin. Ehkä mä vaan alun alkaenkin palasin töihin liian nopeasti ja ajattelin, että masennus ja uupumus olis olleet vain ohimeneviä ilmiöitä. Nyt kuitenkin on edessä taas kuukauden sairasloma ja sairasloman syynä määrittelemätön masennus. En käsitä, sillä en tunne oloani masentuneeksi. Keväällä oli ihan erilaista. Silloin olin oikeasti masentunut, siis alakuloinen ja surullinen. Itkin joka päivä ja olin ihan surkeana. Nyt en tunne olevani surullinen, enkä itke. Ahdistunut, väsynyt ja stressaantunut olen kylläkin. Toisinaan myös pahantuulinen ja vähän lisää ahdistunut. Itse ajattelin olevani uupunut, mutta lääkäri sanoi, että uupumus ei ole diagnoosi vaan oire. Ja uupumuksen syynä on masennus. Mutta kun, en tunnista itsestäni sitä. Mikä masennus? Missä? Miksen löydä sitä itsestäni?

Sen voin kuitenkin tunnustaa, että työkykyinen en taida olla. Vaikka vaikeaa sitäkään on myöntää. En meinaa vieläkään ymmärtää sitä, että en ole kuukauteen menossa töihin. Jatkuvasti mieleen putkahtelee työasioita ja olen jotenkin ihan valmiustilassa, että huomenna pitää mennä töihin. Kai se ottaa aikansa, että osaa irroittautua töistä ja rentoutua. Viimeksi, kun keväällä mulla oli kuukauden sairasloma, se meni hujauksessa. Jälkeenpäin ajateltuna en edes muista mitään koko sairasloman ajalta. Mitä ihmettä mä silloin tein? Miten se aika menikin niin äkkiä? Elin varmaan jossain ihme sumussa sen koko ajan ja latailin akkuja. Mutta selkeästikään se aika ei riittänyt, kun kerta taas ollaan tässä jamassa.

Musta tuntuu, että keväällä olin kyllä pahemmassa jamassa kuin nyt, enkä jotenkin osaa myöntää itselleni, että olen taas masentunut. Mutta kyllähän ne uupumuksen merkit on olleet ilmassa jo kauan. En ole jaksanut treenata koko syksynä, en ole jaksanut oikeastaan tehdä mitään muuta kuin töitä. Ja niitähän riittää. Olen hamstrannut töitä taas aivan liikaa enkä ole ymmärtänyt hidastaa tahtia. Idea kun kumminkin oli keventää työtaakkaa, eikä lisätä sitä. En vaan osaa vetää itselleni rajoja.

Sen silti tiedostan, että ahdistus on kasvanut. Onko se sitten masennuksen oire vai mistä on kyse? Mieheni eräänä päivänä kysyi multa, että sua on vissiin ahdistanut. Kysyin, kuinka niin? "No kun löysin tollasen paperin..." Aa joo, tosiaan. Olin purkanut ahdistustani kirjoittamalla A4-kokoisen paperin täyteen sanaa ahdistaa sikin sokin pitkin paperia. Se jotenkin helpotti oloa. Tai niin ainakin uskottelin itselleni. Mut mistä tulee tämä ahdistus? Luulen tietäväni. Se on monen tekijän summa. Ahdistaa, etten muista asioita. Ahdistaa tekemättömät tehtävät. Ahdistaa unohtuneet asiat ja se, etten muista mitä olen unohtanut. Ahdistaa, kun on liian paljon tekemistä ja liian vähän aikaa. Ahdistaa, kun työyhteisössä myrskyää. Ahdistaa, koska tunnen jatkuvasti olevani huono, riittämätön, vajavainen, keskeneräinen, rikkinäinen.

Masennus. On se siellä ollut varmasti koko ajan. Voisiko siis olla, etten enää tunnista sitä, koska olen jo niin tottunut siihen? Vai turruttaako lääkkeet sen masentuneisuuden tunteen? Joka siis toisaalta on myös niiden tarkoitus. Mutta niin, lääkityksen kannalta kun asiaa ajattelee, niin totta hitossa mä olen masentunut. Enhän mä muuten söisi noita nappeja. Koska totuushan on se, että alkusyksystä mun masennuslääkeannos tuplattiin (osaksi sen vuoksi, että ADD-lääkitys heikentää masennuslääkkeen tehoa). Ja nyt se vaihdettiin kokonaan ja koitetaan uutta lääkettä, jonka tarkoitus on parantaa myös muistia ja keskittymiskykyä, mutta jolla ei ole yhteisvaikutuksia add-lääkkeen kanssa. Aika näyttää, miten tämän lääkkeen kanssa käy.

Olipa muuten hankalaa täyttää BDI-masennuskysely lääkärillä, kun viimeinen kysymys oli muodossa "Kiinnostukseni sukupuolielämään on pysynyt ennallaan / vähentynyt / vähäistä / en ole kiinnostunut lainkaan sukupuolielämästä". Ensinnäkin, mikä hemmetin sukupuolielämä?!?! Mitä tekemistä sukupuolella on seksin kanssa? :D Luojan kiitos tähän laittamassani linkissä se on hoksattu muuttaa muotoon seksi. Lääkärillä tais olla joku vanhentunut versio. No mutta, anyway. Miten aseksuaalin pitäis vastata tuohon? Siis mähän en ole käytännössä lainkaan kiinnostunut seksistä. Tai no joo, olen teoriassa. Siitä on kiva puhua ja tykkään heittää kaksimielisiä vitsejä. Mutta että pitäis oikeasti harrastaa seksiä, no thanks. Ei vaan nappaa. Tai ehkä pari kertaa vuodessa jos ihme tapahtuu. Mut toisaalta, voisin vastata myös, että kiinnostukseni seksiin on pysynyt ennallaan, koska jos ei se kiinnosta niin eipä se siitä mihinkään ole muuttunut. Eipä huvittanut alkaa lääkärille selittelemään aseksuaalisuutta, mutta vastasin silti, että en ole kiinnostunut lainkaan, koska onhan se totuus. Vaikkakin se nosti testin pistemäärää ja sain kenties virheellisesti isomman tuloksen. Sillä eihän se kiinnostuksen puute johdu masennuksesta, vaan siitä, että olen vain tällainen. Viallinen. Mut hei for real, mikä ihmeen sukupuolielämä?!? :D

Takapakkia.

Kuukauden sairasloma. Uupumus ja masennus.
Huoh... Miten tässä kävikin taas näin?

Tunnen olevani niin pieni.

Eilen oli todella ahdistava työpäivä. Esimieheni oli päättänyt ottaa härkää sarvista ja pistää stopin kaikelle selän takana puhumiselle ja työpaikkakiusaamiselle heti alkuunsa. Ilmeisesti tuolla on ollut tämän sorttisia ongelmia jo pidempään, ennen kuin mä tuolla edes aloitin, joten en tiedä, vaikuttiko asiaan se mitä kerroin mun ja työtoverini välisistä tapahtumista keväällä. Mutta, esimies päätti kuitenkin pitää meille työyhteisön kokouksessa sellaisen tunnin mittaisen saarnan työyhteisön pelisäännöistä ja työpaikkakiusaamisesta. Tavallaan se oli tosi hyvä asia ja arvostan sitä, että esimiehellä on rohkeutta nostaa noin tärkeä asia esille. Mutta toisaalta mua kuitenkin ahdisti ihan hirveästi. Tämä työkaverini, jonka kanssa mulla on ollut ongelmia, istui mun vieressä, enkä voinut olla miettimättä, mitä hän miettii. (Vaikka tiedän, ettei pitäis miettiä tuollaisia tai välittää siitä). Koska jos hän ajattelee, että tämä kohdistuu häneen (niinkuin osin kohdistuikin, vaikka siinä yleisellä tasolla puhuttiin), niin purkaako hän senkin turhautumisensa sitten muhun mitä siitä aiheutuu? Toisaalta mua kyllä ahdisti moni muukin asia, mutta päällimmäisenä tämä yksi työkaveri.


Haluaisin saada meidän välit selvitettyä, mutta hän tuntuu olevan niin kateellinen ja katkera ihminen, etten tiedä voiko sellaisia tunteita puhumalla selvittää. Ja toisaalta, mä olen niin epävarma, että mua pelottaa edes puhua mitään tuollaiselle ihmiselle, joka tuntuu olevan niin vahva persoona. Minä, joka huomaan edelleen olevani samanlainen haavoittuva, torjutuksi tulemista ja hylkäämistä pelkäävä otus kuin lapsena, menen sanattomaksi ja käperryn kuoreeni mieluummin kuin nousen ja puolustan itseäni. Joskus harvoin se onnistuu, mutta just nyt ei ole voimia siihen. Tunnen olevani niin pieni. Voimaton, heikko ihminen. Voi kunpa voisin olla vahva, sanavalmis, varma itsestäni.


Ja se miellyttämisen tarve. Mikähän hitto siinäkin on. Miksi mun pitää yrittää väkisin olla mielin kielin ihmisille, jotka kohtelee mua huonosti? Miksi sillä on niin paljon väliä, mitä musta ajatellaan, että musta pidetään? Ja miksi yritän miellyttää vielä silloinkin kun toinen on jo selkeästi osoittanut, ettei mun naama miellytä vaikka tekisin mitä? Miksen vaan osaa olla vittumainen ämmä edes silloin, kun tilanne sitä oikeasti vaatisi ja toinen olisi sen ansainnut?


Mutta ei. En uskaltanut sanoa kiusaajille vastaan lapsena, enkä näköjään osaa vieläkään, vaikka jo luulin, että nyt aikuisena olisi toisin. Onneksi aloitan kohta psykoterapian, ja toivottavasti saan lopulta sen myötä löytää sisältäni vahvan, itsevarman naisen.


Toivossa on hyvä elää.

Ahdistus on kuin ilmapallo.

Mä olen ollut viime päivinä aivan järjettömän väsynyt. Henkinen väsymys yhdistettynä flunssaan ei todellakaan ole kiva cocktail. Meinasin kirjoittaa, että ahdistus on pysynyt jotenkuten kurissa, mutta kirjoittaessani sitä tunsin piston sydämessäni. Huomasin valehtelevani.

Yritän etsiä mieleni sopukoista ahdistukselle syytä. Pään sisällä olevan sekamelskan keskeltä on hankalaa löytää mitään, mutta huomaan ahdistuksen kasvavan ainakin silloin kun ajattelen töitä tai opintoja. Olen yrittänyt töiden ohella opiskella eikä valmistumiseen vaadittaisi enää kuin kirjallisten rästitehtävien sekä yhden tentin suorittaminen. Tämänhetkisten työkiireiden ohella tuokin määrä tuntuu aivan liian suurelta. Töissäkin olisi ihan tarpeeksi tekemistä. Liikaa tekemistä pienelle masentuneelle add-ihmiselle... Huokaus.

Ahdistusta lisää myös työssäni vallitseva ilmapiiri. Muuten kyllä viihdyn työssäni oikein hyvin, mutten ole vieläkään päässyt oikein yli viime kevään tapahtumista, jossa eräs työyhteisön jäsen puuttui aivan liikaa mun tekemisiin ja menemisiin  Vaikka asiasta järjestettiin kesällä yhteinen keskustelukin tämän työntekijän, minun ja esimiehen kanssa, ja periaatteessa kaiken piti olla jo kunnossa, ei niin kuitenkaan ole. Työilmapiiri mun ja tämän toisen työntekijän välillä on jäätävä. Hän selkeästi on edelleen kateellinen ja katkera _jostakin_, eikä osaa päästää irti. Oikea esimieheni oli pitkään poissa ja näistä asioista on keskusteltu sijaisen kanssa. Voitte varmaan kuvitella, kuinka helpottunut olin, kun sain avautua tästä kaikesta tänään oikealle esimiehelleni ja hän oli todella sympaattinen ja ymmärtäväinen. Ja hän itse sanoitti ongelman: Tämä on työpaikkakiusaamista. Toivon todella, että asiaan nyt puututaan, koska oon kyllästynyt siihen, että joudun tietyn ihmisen seurassa jatkuvasti olemaan varpaillani, varomaan sanomisiani ja toisaalta käyttäytymään korostuneen kohteliaasti väärinymmärrysten välttämiseksi. Ja toisaalta silti kuuntelemaan vitseihin tai hyviin neuvoihin verhoiltua piikittelyä. Kyllä tässä on itsesyytöksiä ja huonommuuden tunnetta tarpeeksi ihan omastakin takaa, en tarvitse ketään ulkopuolista enää niitä tunteita lisäämään, kiitos vaan.

Ahdistus on jännä tunne. Se on kuin ilmapallo, joka on piilotettu jonnekin rinnan ja vatsan välimaastoon. Aina välillä joku puhaltaa sinne ilmaa, niin että hengittäminen on hankalaa ja sisuskaluja puristaa. Välillä pallo pienenee ja hetken on helpompi hengittää. Pahinta on silloin, kun pallo on niin täynnä ilmaa, että sen pelkää poksahtavan. Luulen, että silloin ei ahdistus katoa - päinvastoin. En tiedä mitä silloin tapahtuu, mutta ei huvita kokeilla. Juu ei.

Ahdistus nostaa taas päätään.

Miten kesä menikin niin äkkiä? Loppukesä meni odotellessa vielä viimeisiä helteitä, tai edes sen verran lämpimiä ja aurinkoisia ilmoja, että voisin vielä viimeisen kerran nauttia lämmöstä ihan kunnolla. Odotukseni ei koskaan toteutunut, sillä aina kun oli edes vähän sellainen ilma, että olisi tarjennut lähteä vaikka rannalle, olin joko töissä tai oli muita kiireitä. Ajatella, etten koko kesänä ehtinyt kertaakaan rannalle. Kävin kyllä uimassa, laiturilta. Ja otin aurinkoa, kotiparvekkeella. Mutta monta perinteistä kesäjuttua jäi tekemättä, enkä voi lakata ihmettelemästä mihin nämä päivät oikein hupeni. Juurihan oli vasta toukokuu ja nautin siitä, että kesä on vasta edessä.
En ole suostunut uskomaan, että tulee syksy. Uskottelen itselleni edelleen, että syksy on vielä kaukana, mutta se alkaa olla vaikeaa, koska illat pimenee entistä aiemmin ja pimeys on todella mustaa. Lehdet puissa alkaa kellertää, eikä tuo lämpötilakaan enää niin hääppöisissä lukemissa ole. Ei siinä, syksyssäkin on hyvät puolensa, mutta se pimeys on vaan aina niin tarttuvaa... Se saa omankin mieleni mustaksi.


Kesä meni aika hyvin, mutta nyt huomaan, että pieni ahdistus nostaa taas päätään. Olen jo vuosia sitten tunnistanut itsessäni sen, että elämäni menee sykleissä. On vaihe, jolloin menee hyvin. Sitten alkaa vaihe, jolloin ahdistun, kun en saa asioita hoidettua aikataulussa ja mokailen. Ihan pikkujuttuja. Sitten pienistä puroista syntyy suuri virta ja ennen kuin huomaankaan, olen todella ahdistunut ja masentunut koska asiat ovat kasaantuneet toimintakyvyttömyyteni vuoksi. Tämä tietenkin vain pahentaa toimintakyvyttömyyttä, koska ahdistuneena tekisi mieli vaan käpertyä peiton alle ja sulkeutua omaan kuoreeni. Tällöin mikään ei huvita, tietää että pitäis muttei jaksa. Unirytmi, ruokarytmi, päivärytmi ja kaikki muu menee aivan sekaisin. Hyvä kun jaksaa edes suihkussa käydä tai syödä.


Tuosta yleensä ennemmin tai myöhemmin alkaa nousuvaihe, jossa kyllästyn omaan saamattomuuteeni ja kuin taikaiskusta saan viimein toimintakykyni takaisin. Alan laittaa elämääni pala palalta järjestykseen, mutta se vaatii todella paljon työtä. Mun täytyy tehdä itselleni monenlaisia kirjallisia listoja ja suunnitelmia, joita noudattamalla saan asiat pikkuhiljaa raiteilleen. Tämän jälkeen menee taas jonkin aikaa hyvin kunnes sama rumba alkaa uudelleen.


Nyt ymmärrän, että ADD tekee mulle sen toimintakyvyn lamaantumisen. Normaalisti ihmiset pystyvät käsittelemään vastoinkäymisiä ilmeisesti hieman erilailla. No, nyt olen yrittänyt opetella tunnistamaan, milloin se ahdistus- ja lamaannusvaihe alkaa. Ja huomaan jo merkkejä siitä. Ehkä se on alkava syksy, tai ehkä kasaantuvat työt, mutta olkapäällä kuiskuttaa taas syyllistävä pieni piru, ja rinnassa kalvaa kasvava ahdistus. Katsotaan, pystynkö tahdonvoimalla välttämään pahimman vaiheen nyt, kun tiedostan sen olevan tulossa, vai onko sen läpikäyminen välttämätön paha.
Aika näyttää.

Oon välillä niin rasittavan saamaton

Mikäs sen tyypillisempää ADD-ihmiselle kun innostua jostakin oikein kovasti, nähdä sen eteen aikaa ja vaivaa ja jossain vaiheessa kiinnostua jostakin muusta ja unohtaa se edellinen asia. Tarkoitan siis tätä blogia, oikein ärsyttää kuinka yhtäkkiä kiinnostuksen kohteet olivatkin taas jossain muualla kuin tässä. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, mutta jotenkin taas unohtui ja niin edelleen. Mut tällaista tää aina on, asian kuin asian kanssa. Mutta, nyt pystyn ainakin jo varmuudella puhumaan ADD:stä: diagnoosi varmistui viikko sitten. Sain myös lääkityksen kokeiluun, jossain vaiheessa mietitään onko se sopiva vai pitääkö vaihtaa/lopettaa/muuttaa annostusta. Nyt toistaiseksi se on sopinut aika hyvin, mutten vielä ole huomannut selkeitä muutoksia keskittymiskyvyssä. Ennemminkin huomasin ekoina päivinä sellaisen "päihtyneen" olotilan kun kaikki on ihanaa ja elämä hymyilee. Outoa. Ja musta tuli myös yltiösosiaalinen ja tuntuu, kuin add olis saanut kaverikseen myös adhd:n. Olin jotenkin niin levoton ja puhelias, ja alkuun tuntui kun keskittymiskyky olis heikentynyt entisestään. :D Voi ihmisraukat kun joutui kuuntelemaan mun puhetulvia.

No, ehkä se ajan kanssa tasoittuu. Toivon, että noi lääkkeet oikeasti auttais, koska oon vaan välillä niin rasittavan saamaton. Töidenkin kanssa tuntuu, että oikein ahdistaa, kun oon varmaan unohtanut taas tuhat ja yksi juttua, enkä edes muista mitä kaikkea oon unohtanut. Ne aina jossain vaiheessa iskee päin pläsiä: ai niin, tääkin olis pitänyt tehdä. Liikaa olis hommaa, enkä pysy perässä. Ahdistus!

Toisaalta tuo diagnoosin varmistuminen helpottaa oloa, kun enää ei tarvii arvuutella miksi olen tällainen. Syksyllä aloitetaan kognitiivinen psykoterapia, joka toivon mukaan antaa mulle eväitä arkeen ja vahvistaa itsetuntoa, sitä todellakin odotan. Ketuttaa tällainen jatkuva itsensä mollaaminen ja huonoksi tunteminen. Haluaisin olla sisäisesti vahva, sellainen jonka ei tarvii jatkuvasti miettiä sitä, miten muut suhtautuu tekemiini päätöksiin ja mitä muut musta ajattelee. Haluaisin voida tehdä päätökset itsenäisesti, ilman ulkopuolisia paineita siitä, miten ne päätökset vaikuttaa siihen miltä toisten silmissä näytän.

Ehkä vielä jonain päivänä.

En silti tarpeeksi hyvä.

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa. Osaksi siksi, että on ollut niin kiire. Mutta osaksi myös siksi, että mulla on ollut yllättävän hyvä olla. Asiat ei oo ahdistanut niin paljoa eikä ehkä siinä mielessä ole ollut tarvetta kirjoittaa. Mikä on tietysti hyvä asia, kun yhtäkkiä muistin,  että ai niin mullahan on se blogi, enkä oo valittanut sinne hetkeen mistään! :D Jokin aika sitten add-tapaamisessa kerroin, että kirjoitan "päiväkirjaa", jonne kuvailen tuntemuksia ja fiiliksiä, kaikenlaista mitä käyn läpi. Lääkäri oli sitä mieltä, että se on hyvä asia ja tekee varmasti mulle hyvää. Eli blogin tämän blogin kirjoittaminen tekee mulle ilmeisesti hyvää ja sitä olis kannattavaa siis jatkaa. :D

No joo. Mut on kyllä ollut yllättävän hyvä fiilis jo jonkin aikaa. Luulen, että myös se on vaikuttanut mielialaan, kun paransin ruokailutottumuksia eli olen alkanut syömään säännöllisesti (vähintään 4 kertaa päivässä) ja karsin ruokavaliosta turhat hiilarit ja sokerit pois. Ja hei - oon jo 5 kiloa kevyempi! :) Olo on ollut siis hyvä, mutta... Tänään oli kuitenkin se yhteinen keskustelu esimiehen ja sen erään työntekijän kanssa. Se ahdisti,  vaikka meni lopulta ihan hyvin. Työkaveri myönsi ottaneensa mut (tarkoituksettomasti) vähän maalitaulukseen, kun on purkanut omaa näräänsä muhun mm. kommentoimalla mun työaikoja ja -tehtäviä. Ihan vaan siksi, että meillä on niin eri tyyppinen työ ja erilaiset työajat. Hän tuntee kateutta mun työajoista ja niin edelleen... No, ei se mun mielestä tämäkään aina herkkua ole, mut kaipa se ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen. Ja toisaalta, tää on valintojen maailma. Itsehän me jokainen ollaan työmme valittu,  ja voidaan edelleen valita toisin. Et jos ei arvon työkaveria nappaa, niin feel free to quit.

Vaikka tavallaan se meidän keskustelu oli hyvä ja hedelmällinen, niin silti en voi mitään sille tunteelle, mikä sen jälkeen jäi leijumaan mun mieleen: mä en saa tehdä työtäni omana itsenäni, niin kuin mut on siihen koulutettu, vaan joudun tekemään asioita toisin, muita miellyttääkseni. En riitä tällaisena. Olen tässäkin suhteessa vajavainen. Ei auttanut, vaikka työkaverini yritti paikata sanomisiaan kommentoimalla lopuksi, että "kyllä sä olet hyvä työntekijä, ei siitä ole kyse". Silti omaan päähäni jäi vain ajatus: En silti tarpeeksi hyvä.

Rikkinäinen sisältä ja ulkoa.

Olen tehnyt taas ihan liikaa töitä, pitkiä päiviä. Onneksi tää helpottaa kesän myötä, toivon ainakin niin. Selkään on särkenyt jo monta päivää, inhottaa kun pitää olla joka suunnasta näin vammainen. Tai siis, en nyt halua loukata sanavalinnallani niitä, jotka ovat oikeasti vammaisia, mutta koen kyllä että mussakin on kaikenlaisia vammoja. Tai ehkä olen vaan vajavainen. Puutteellinen. Rikkinäinen?

On vaikeaa tuntea olonsa itsevarmaksi, kun pää ja kroppa muistuttavat vuoron perään vioistani. En tarkoita sitä, että minun pitäisi olla täydellinen, mutta haluaisin olla silti parempi. Pitäisi opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä on ja siihen pyrinkin. Mutta se on vaikeaa, kun mieli on maassa. Tuntuu, että olen jotenkin viallinen. Add:n ja aseksuaalisuuden hyväksyminen vaatii työtä, mutta alan olla niiden suhteen kuitenkin edes vähän sujut. Mutta miksi pitää kropankin kiukutella jatkuvasti. Nämä on sinänsä pikkujuttuja, ettei ne näy päälle päin eikä moni tiedä, että niistä kärsin. Mutta skolioosi, notkoselkä, eteenpäin kääntyvä lantio, yliliikkuvat nivelet ja ihan pikkuisen liian lyhyet kädet muuhun vartaloon suhteutettuna. Ei nämä vaikuta arkielämään muuten kuin siten, että selkäni on käytännössä aina kipeä. On ollut varmaan viimeiset 15 vuotta. Harvinaisempaa on se, että selkääni ei särje, kuin se, että siihen särkee. Tämä on yksi syy lisää siihen, miksi tunnen olevani viallinen - eihän tämä nyt normaalia ole nuoren ihmisen kärsiä jatkuvista selkäkivuista. Vielä ärsyttävämpää on se, etten ole saanut siihen oikeastaan mitään pitkäkestoista lääkitystä tai muuta. Fysioterapiaan olen välillä päässyt mutta varmaan osittain add:sta johtuen en muista tehdä koskaan niitä jumppaliikkeitä, joita fyssari opetti. Eli hukkaan meni sekin. Olen saanut välillä kuuriluontoisesti lihasrelaksanttia ja särkylääkettä, jotka helpottavat oloa. Ymmärrän toki, ettei niitä voi jatkuvasti käyttää, mutta olisi kiva jos niitä olisi aina kaapissa, siltä varalta että kipu oikein pahaksi äityy. Lisäksi nämä vaivat hankaloittavat urheilua, erityisesti tuo selän ja lantion ihmeellinen asento tuovat haasteita melkein kaikkiin keskivartalon lihasliikkeisiin. Ja joudun joka kerta selittelemään milloin kenellekin personal trainereille ja kunto-ohjaajille, että kyllä minä yritän parhaani, muttakun tämä selkä. En vaan fyysisesti pysty sellaisiin liikeratoihin kuin muut, koska luustoni ei anna myöden. Täytyy keksiä omat variaatiot.

Olen yrittänyt opetella näidenkin asioiden kanssa olemaan sinut. Että voisin hyväksyä itseni ja vartaloni sellaisena kuin se on. Mutta nämä selkäkivut eivät hirveästi auta asiaa, ja kyllä mua itseänikin ärsyttää aikalailla se, kun joudun tekemään tietyt jutut ihan omalla tavallani ja aina tuntuu siltä, että ihmiset ihmettelee sitä (vaikkei ihmettelisikään). Onhan se uuvuttavaa, kun ei voi rakastaa itseään sellaisena kuin on. En pidä siitä, miltä vartaloni tuntuu, koska nivelet naksuu ja paukkuu ja selkä on aina kipeä. Kiero selkäranka ja lantioluu tekevät vartalostani toispuoleisen: toinen jalkani on pikkuisen toista lyhyempi ja sekös pahentaa toispuoleisuutta entisestään. En pidä myöskään siitä, miltä vartaloni näyttää. Liian pienet rinnat, liian suuri vatsa, liian pulleat reidet... pikkuisen karsastavat silmät, liian keltaiset hampaat, liian huono iho... Luulin, että tässä iässä ihminen osaisi olla jo tyytyväinen omaan ulkonäköönsä. En mä siitä nyt ihan jatkuvasti kärsi, mutta en kyllä osaa pitää enää itseäni kovin kauniina. Luulen sen johtuvan ikäkriisistä: iho ei ole enää pehmeä ja sileä, eikä silmiin saa enää niin kaunista meikkiä. Vaikka toisaalta, enpä mä nykyään oikein jaksa meikatakaan. Vaikka pitäis, koska lisätäänpä nyt valituslistaan vielä couperosa-iho, joka saa kasvot punoittamaan kirkkaan punaisena aina kun... no, teen mitä tahansa.

Ja sitten on vielä se, josta kärsin salaa ehkä eniten. Vulvodynia. Gynekologinen vaiva, josta ei ihan noin vain ihmisille puhutakaan. Koska eihän tällaisista alapäävaivoista voi ääneen puhua, olisihan se aikamoinen kahvipöytäkeskustelu. Sain kuulla tästä vasta vuosi sitten gynekäynnin yhteydessä. Aseksuaalisuuteni vuoksi en ole kovinkaan innostunut seksistä, mutta toisinaan haluaisin silti sitä miesystäväni vuoksi harrastaa. Ja niinä harvoina kertoina kun voisin siihen ryhtyä, en kuitenkaan pysty yhdyntään, koska se sattuu. Vulvodynia on siis "ulkosynnyttimien kipua" eli toisin sanoen, mua sattuu yhdyntä, mua sattuu joskus jopa se kun käyn vessassa ja pyyhin paperilla tai ihan vaan jos sattuu olemaan housujen sauma vähän huonosti. Ja välillä vihloo ihan muuten vain, vaikkei mikään sinne edes koskettaisi. Olin käynyt monta kertaa jo lääkärillä asiasta, mutta aina vaan käskettiin laittaa kosteuttavaa öljyä limakalvoille koska luultiin, että kyse on vain kuivista limakalvoista. Vasta yksityisen puolen gynekologi osasi diagnosoida ongelmani vulvodyniaksi.

Kunpa voisin seistä alasti peilin edessä ja hyväksyä sen mitä näen.
Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Toisaalta on helpompi, että vulvodynia osuu (gray-)aseksuaalille, joka ei muutenkaan hirveästi ole kiinnostunut peittoja heiluttelemaan. Tunnen itseni silti huonoksi, sillä haluaisin kuitenkin silloin tällöin tuottaa miehelleni mielihyvää myös yhdynnän avulla. En ole enää uskaltanut tehdä sitä aikoihin, koska pelkään kipua. Mitäs sitten, jos me halutaan lapsia? Miten ihmeessä se onnistuu, kun a) mua ei oikeastaan koskaan huvita ja b) sitten kun kerrankin tuntuu siltä, niin ei voi koska se sattuu (tai sitten kärsitään kivusta).

Miksi juuri mulla on näin paljon kaikkia typeriä vikoja? Vikoja, jotka eivät millään tavalla näy musta ulospäin, mutta kuitenkin vikoja, joista kärsin päivittäin ja jotka saavat mut tuntemaan huonoksi, vajavaiseksi, vialliseksi... rikkinäiseksi. Tunnen myös, ettei mulla olisi oikeutta valittaa, koska maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla. Mutta silti... valitan, koska en muutakaan osaa.

Jotain minusta: add ja opiskelu.

Oon kyllä niin tyytyväinen, että skippasin viikonlopun työmatkan. Mulla on ihan hirveästi muita töitä, joita periaatteessa olis pitänyt tehdä, mutta mä olen silti ihan vaan ollut ja levännyt. Tuntuu, että mikään lepo ei oikein riitä, vaan aina kun palaa töihin, on heti uudelleen stressaantunut ja uupunut. Kaipa se on juurikin se uupumisen merkki, kun palautumiseen tarvitsee paljon normaalia enemmän aikaa.

Mutta nyt kerrankin en aio puhua töistä. Kerron jotain itsestäni ja siitä, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen - siis masennukseen, uupumukseen, itsetutkiskeluun ja pienoiseen identiteettikriisiin. Tähän on monta syytä, oivalluksia, joita olen tehnyt itsestäni ja elämästäni lyhyen ajan sisällä. Aloitan add:stä.

Add:tä aloin epäillä itselläni muutama vuosi sitten, kun veljelläni aloitettiin add-tutkimukset. Kuuntelin veljeni oireita ja katselin oirekyselylomakkeita, joita veljeni oli täyttänyt, todeten, että nämähän kuvaavat ihan minua. Kukaan ei silti oikeastaan ottanut mua tosissaan tuolloin, koska veljeni oireet ovat aina olleet selkeämmin näkyvillä ja minä olen ollut sellainen hiljainen selviytyjä. Lapsenakin aina veljeni oli se, joka oli jatkuvasti vaikeuksissa ja kaikki huomio kiinnittyi häneen. Mullakin oli silti omat ongelmani, niin koulukiusaamisen kuin keskittymisenkin kanssa. Mutta olin kiltti, eikä musta ulospäin näkynyt millään tavalla se, etten välttämättä ollut yhtään tässä todellisuudessa pääni sisällä. Kuuntelin hyvin tarkkaan, jos aihe kiinnosti mua, ja silloin asiat myös jäivät hyvinkin yksityiskohtaisesti päähäni. Jos aihe ei kiinnostanut, en pystynyt keskittymään kuuntelemiseen vaikka kuinka yritin. Se näkyi ihan selkeästi arvosanoissa: itseäni kiinnostavista kouluaineista sain 8-9, kun taas vähemmän kiinnostavista 6-7. Kaiken kaikkiaan keskiarvo oli kuitenkin hyvä, vaikken loppujen lopuksi tehnyt ihan hirveästi sen eteen. Läksyjen tekeminen ja kokeisiin lukeminen oli aikalailla sitä, että illalla ennen nukkumaanmenoa viime tipassa yritin rääpiä jotain kasaan. En muistanut tai saanut aikaiseksi tehdä koulutehtäviä kotona, mutta silti pärjäsin kohtuullisen hyvin. Vaikeisiin kouluaineisiin yritin välillä panostaakin - ihan tosissani yritin. En silti oppinut niitä kunnolla, ja myönnän joskus yläasteella käyttäneeni lunttilappujakin oikein hankalien aineiden kokeissa. Oli vaan niin stressaavaa, kun tietyt asiat eivät jääneet päähän, joten päästin itseni helpommalla. Ei, en ole siitä ylpeä enkä suosittele kenellekään. 
  

Lukeminen ei vain ole mun juttu.
Paitsi silloin, jos kyseessä on joku aidosti mielenkiintoinen kirja.
Vaikka Harry Potter tai DaVinci-koodi :D

Peruskoulun jälkeen läksin lukioon. Siellä olikin ihan erilainen meininki. Läksyjä pitäisikin oikeasti tehdä tai muuten putoaa kärryiltä. Ja kokeisiin pitäisi ihan oikeasti lukea, paljon! Viimeistään tässä vaiheessa tajusin - vaikken ymmärtänyt siihen syytä - että kokeisiin lukeminen on mulle todella vaikeaa. En vain saanut aikaiseksi avata sitä kirjaa, ja kun viimein sain, en malttanut/pystynyt lukemaan ajatuksella. Keskittyminen karkasi jatkuvasti muihin asioihin, eikä mitään lukemastani jäänyt päähän. Jo kuuden viikon jälkeen tajusin taistelevani tuulimyllyä vastaan ja keskeytin lukion. Lähdin ammattikouluun, joka tuntui siinä mielessä helpommalta, että opiskeltavat aiheet aidosti kiinnostivat minua. Ja siellä ei ollut niin paljon kirjallisia juttuja, joten hommat sujuivat ihan hyvin. Mulla on paha taipumus perfektionismiin, josta kuitenkin oli tällä alalla jonkin verran hyötyä. Olin kuitenkin koko ammattikoulun ajan todella ahdistunut. Ei siksi, ettenkö olisi tykännyt valitsemastani alasta, vaan siksi, että olin jälleen kerran se erilainen, hyljeksitty. Outolintu.  Mulla ei ollut ammattikoulussa yhtäkään ystävää, ehkäpä pari niin kutsuttua "kaveria", joiden tukeen ja seuraan ei kuitenkaan voinut oikeasti luottaa. Väkisin puskin ammattikoulun loppuun ja lähdin työskentelemään alalle, johon valmistuin. Sainpahan valmistuessani sentään (perfektionismin ansiosta?) stipendin parhaasta ammattiaineiden keskiarvosta. Haha, siitäs saitte, typerät luokkatoverit!! :D Yleissivistävät aineet ei niin kiinnostaneet, ja sepä näkyi taas numeroissakin.

Neljä vuotta valmistumiseni jälkeen koin, että valitsemani ala alkoi maistua puulta. Olin tiennyt jo alalle hakeutuessani, ettei se ole eläkeammatti, vaan ennemminkin joku, jota teen siihen saakka kunnes keksin parempaa. Hain ja yllätyksekseni myös pääsin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Vaihdoin alaa täysin, palveluammatista (kauneusalalta) sosiaalialalle. Ongelmat opinnoissa tulivat jälleen vastaan, enkä koko opintojen aikana saanut yhtäkään tenttikirjaa luettua kunnolla. En edes tiedä, miten olen niistä tenteistä päässyt läpi. Kirjalliset tehtävät palautin aina viime tipassa tai myöhässä, koska aloittaminen oli aina ylitsepääsemättömän vaikeaa, ja kun viimein aloitin, otti perfektionismini vallan eikä tehtävää yksinkertaisesti voinut palauttaa ennen kuin se olisi viimeistä pistettä ja pilkkua myöten hiottu. Sisulla puristin lopulta nämäkin opinnot loppuun, vaikkakin puoli vuotta myöhässä, koska oli ollut niin paljon rästejä (johon vaikutti kyllä myös avioero, mutta siitä lisää toisella kertaa).

Olen elämässäni saavuttanut mielestäni paljon, kun opiskelen nyt työn ohella jo kolmatta ammattia. Eihän menestystä tai ihmisarvoa tietenkään sillä mitata, montako tutkintoa ihminen on elämänsä aikana hankkinut. Mutta mulle opiskelu on aina ollut todella vaikeaa, ja taas tälläkin kertaa myöhästyn valmistumisestani. Koska rästit. Mulla on aina ollut tapana polttaa itseni helposti loppuun, mutta tänä keväänä sain ensimmäisen virallisen masennusdiagnoosini. Työuupumus mulle on joskus 9 vuotta sitten jo diagnosoitukin, ja nyt keväällä uudelleen. Kun olin veljeni tutkimusten myötä hoksannut, että mullakin saattaa olla add, kävin viime kesänä kunnan yleislääkärillä kysymässä mahdollisuuksista päästä add-tutkimuksiin. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että tutkimuksia ei kannata aloittaa, koska olen pystynyt suorittamaan opiskeluni loppuun ja olemaan työelämässä. Olin älyttömän pettynyt, koska se, että pystyn näihin asioihin, ei tarkoita sitä, etteikö se olisi toisinaan yhtä selviytymistä päivästä toiseen. Ja nyt keväällähän minä sen työkykynikin hetkellisesti menetin. Onneksi työterveyden kautta mut otettiin todesta ja add-tutkimukset aloitettiin viimein alkuvuodesta.

Nyt, kun alkaa olla aika varmaa, että diagnoosi mulle annetaan, koen suurta helpotusta. Ymmärrän paljon paremmin menneisyyttäni ja ongelmiani, joista tässä on kerrottu vasta pieni osa. Olen aina tuntenut olevani huono, nyt sentään tiedän miksi. Enkä syytä jatkuvasti itseäni. Vaikka edelleen syytänkin. Olen alkanut nyt tietoisesti tutkia itseäni ja käytöstäni, koska yritän määrittää, mikä on add:sta johtuvaa ja mikä osa persoonaani. Siksi kirjoitan tänne ajatuksia, kokemuksia ja reaktioita, jotta pystyisin paremmin käsittelemään näitä asioita. On tärkeää, että tämä on viimein otettu tosissaan, ja mun omituisuudet saavat nimen. Ainakin osa mun omituisuuksista. Onhan niitä muitakin... Mutta niistä lisää myöhemmin. 

Kaikki tuntui kaatuvan mun niskaan.

Kirjoitin eilen illalla kännykällä ajatuksia ylös, mutta olin liian väsynyt kävelläkseni tietokoneelle ja julkaistakseni ne blogissa (Blogger kun aika tökkivästi toimii mun kännykällä). Tässä siis avautumista eiliseltä:

Tänään oli vieläkin paskempi päivä kuin eilen, jos se vaan on mahdollista. Olin ensin koulutuksessa klo 10-16 ja myöhästyin sitten seuraavasta jutusta, koska olin unohtanut evääni leirikeskukseen, jossa meidän koulutus oli pidetty, ja kääntynyt takaisin hakemaan niitä. Ovet olikin jo lukossa, eikä ketään enää missään. Kukaan ei vastannut puhelimeen, joten olin ihan turhaan käyttänyt puoli tuntia aikaa hakeakseni eväät. Laitoin navigaattoriin työpaikan osoitteen, josko leirikeskuksesta pääsisi jotain nopeampaa reittiä työpaikalleni. Eipä sekään sitten ihan putkeen mennyt, löysin itseni ajamasta jossain korvessa hiekkatietä sen sijaan, että painelisin asfaltoitua maantietä. Oli se reitti varmaan lyhyempi joo - mutta ei kyllä yhtään sen nopeampi.

Illalla oli töissä vielä samanlainen tilaisuus kuin eilen, ja sinnekin piti valmistella monenlaista juttua. Koska tulin myöhässä, oli hirveä paniikki saada kaikki valmiiksi. Juoksin paikasta ja kerroksesta toiseen milloin tulostamassa, milloin keittämässä kahvia, milloin kantamassa pöytiä. Puhujalle piti hankkia tietokone, cd-soitin, nippu paperia, kyniä... Vieraille piti laittaa teetkahvitkeksithedelmätkupitlautaset... Juoksin paikasta toiseen, paikalla oli selkeästi liian vähän työntekijöitä! Kaikki tuntui kaatuvan mun niskaan, koska paikalla ollut toinen työntekijä on vasta tullut sijainen eikä oikein tiedä mistä löytyy mitäkin (ja lisäksi hän on liikuntavammainen eikä siis pysty kirmailemaan paikasta toiseen hakemassa tavaroita).

Oli jo ihan tarpeeksi rasittavaa, että olin kiukutellut itselleni eväiden unohtamisesta (miksi piti taas unohtaa jotain?!) ja myöhästymisen lisäksi olin myös tolkuttoman nälkäinen, kun olin syönyt viimeksi puolilta päivin. Kello oli kahdeksan, kun tilaisuus loppui. Vieraat kaikkosivat, mutta niin myös työkaverini, jolle oli tilattu vammaispalvelun taksi valmiiksi. Yhtäkkiä tajusin seisovani yksin keskellä kaaosta, nälkäisenä ja uupuneena. Ja tämän jälkeen myös helvetin kiukkuisena. Miten sattuikin, että se olen taas minä, joka yksin siivoaa kun muut vaan häviää paikalta?! Ei siinä auttanut kiukuttelu, pakko oli vaan ryhtyä hommiin, tai tulee aamulla sanomista kun paikat on jätetty rempalleen. Melkein tunti siinä meni, kun piti kaikki ne tietokoneviritelmät ja kahvit siivota pois, tiskata astiat, pyyhkiä pöydät... Jotka olisi kaiken lisäksi pitänyt siirtää varastoon, mut enhän minä niitä yksin saanut kannettua. Enkä olis kantanut vaikka olisin saanutkin, sen verran reilusti mua vitutti. Kun lopulta pääsin kotiin, olin niin väsynyt, että purskahdin itkuun. On ihan tarpeeksi vaikeaa unohdella jatkuvasti jotakin, kärsiä sitten typeriä seurauksia ja vielä itsesyytöksiä asian tiimoilta. Ja kun on muutenkin koko ajan uupumuksen äärirajoilla, ei kaipaisi mitään tuollaista ylimääräistä paskaa.

Silloin maaliskuussa, kun jäin sairaslomalle uupumuksen vuoksi, en ajatellut sen johtuvan niinkään töistä, vaan enemmänkin muista, henkilökohtaisista asioista. Nyt kuitenkin tajuan kirjoittaneeni blogiini pääasiassa työasioihin liittyvistä asioista. Olen viime päivinä stressannut vain töistä, en muusta. Ehkäpä ne työt sitten kuitenkin on olleet pääsyynä mun uupumiseen?

Tää ei voi jatkua näin. Olen taas viittä vaille burn outissa. Olen aina järjettömän väsynyt ja tuntuu, että masennuslääkkeidenkin teho alkaa jo hiipua, vai tuntuuko se vaan stressin keskellä siltä? Mut se, että teen parin viikon työputkia ja tällaisia 11 tunnin työpäiviä, ei varsinaisesti auta asiaa. Itsehän mä olen pääasiassa työkalenteria täytellyt, mutta en tätä kyllä ihan näin suunnitellut. Mihin jäi se "otetaan nyt rauhassa" -asenne? Täysiä ja tukka putkella vaan, kunnes ollaan taas sairaslomalla.

Ja ne eväät... Siellä ne on leirikeskuksen jääkaapissa edelleen. Voi olla seuraaville leiriläisille kiva yllätys, kun vastaan kävelee lohen palasia. Joopa joo...

Aamulla lisättyä: mun piti tänään lähteä viikonlopuksi työmatkalle, mutta peruin sen terveydentilaani vedoten. Oli pakko, en olisi jaksanut sitä nyt. Nyt saan olla viikonlopun kotona ja tehdä töitä etänä. Lepoa, mitä se on? Sitä ehkä saa tänä viikonloppuna, pitkästä aikaa <3

Kaikki se (turhaan) panikointi.

Siis voi Luoja mikä päivä! Tai oikeastaan jo muutama päivä. Tää homma menee kyllä jo ihan mahdottomaksi tämän lahopään kanssa. Oikeasti, tänään teki mieli potkia itseäni päähän, jos se vaan olisi mahdollista (en yletä). Aiemmin tänä unohtelu on ollut lähinnä jotain tavaroiden unohtelua ja hukkaamista ja pienten asioiden unohtamista, mutta nyt lähtee jo lapasesta. Oli jo ihan tarpeeksi noloa, kun maanantai-iltana hoksasin yhtäkkiä unohtaneeni täysin mun harjoittelun arviointipalaverin (opiskelen työn ohella). Varmaan joo hyvä numero tulee, kun en vaivaudu saapumaan edes paikalle... No ei siinä, en ole myöskään muistanut ehtinyt soitella harkkaohjaajalleni pahoitellakseni tapahtunutta ja sopiakseni uutta arviointiaikaa. Nyt hävettää jo niin paljon, etten enää kehtaiskaan. Mut pakkohan se olis. Huoh.

Tämä päivä oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus. Pakkasin aamulla eväät mukaan, koska tiedossa oli pitkä työpäivä, ja lähdin ajelemaan työpaikalle palaveriin. Matkalla ajattelin työpuhelimen kalenterista vielä tarkistaa, että missä huoneessa palaveri pidetään. Voi perkele, mähän oon menossa väärään suuntaan! Olin ihan täysin unohtanut, että ei se palaveri olekaan mun työpaikalla, vaan keskustassa. Onneksi en ollut pitkälle ehtinyt ajelemaan, sillä mun työpaikalle on keskustasta (ja kotoa) 30 km matkaa. No, ajelin sitten takaisin kotiin viemään eväät jääkaappiin, koska en saisi niitä keskustassa mihinkään kylmään. Samalla mietin ihan paniikissa, mikä olikaan tämän palaverin tarkoitus (esimieheni kanssa) ja pitikö sitä varten valmistella jotakin, koska mitään en ollut ainakaan valmistellut. Onneksi valmisteluja ei sen suuremmin ollut tarvinnut tehdä ja selvisin säikähdyksellä. Palaveri esimiehen kanssa vähän venähti, joten lähdin kiireellä, hain eväät taas kotoa ja lähdin paniikissa ajelemaan työpaikalleni seuraavaan palaveriin, koska olin jo myöhässä.

Kun viimein pääsin paikalle melkein 20 minuuttia myöhässä, valmiina esittämään mitä nöyrimmät pahoitteluni, huomasin olevani huoneessa yksin. Löysin muut työntekijät taukotilasta. Pahoittelin myöhästymistäni, jolloin sain kuulla, että palaverihan alkaa vasta kymmenen minuutin päästä. Siis mitä?! Joo-o, muistihan se oli taas tehnyt mulle tepposet, ja olin muistanut palaverin alkamisajan väärin. Toisaalta, parempi näin kuin toisin päin. Nyt olin siis kuitenkin ajoissa, mutta ärsytti vaan kaikki se turhaan panikointi.

Tämäkin palaveri venähti ja lähdin taas takinhelmat liehuen hoitamaan asioita illan tapahtumaa varten. Ihmisiä olisi tulossa paikalle 60, sitä ennen pitäisi käydä ostamassa kaupasta jotain tarjottavaa ja ehtiä laittamaan kaikki valmiiksi. Kaupassa tietenkään se edellä oleva ei ollut muistanut punnita hedelmiä. Ja tämä oli ainoa auki oleva kassa, pieni kauppa kun on. Ja minä odotin jalka naputtaen lattiaa, stressitason noustessa taivaisiin. Olen taas myöhässä!!! Että mä vihasin itseäni. Miksi pitää aina olla myöhässä?!

Liian tuttu näky: kävelen vauhdilla, hiki hatussa.
Kiire. Aina kiire jonnekin. Kuka opettais add:lle ajanhallintaa?

Lopulta kun illan tapahtuma oli ohi, sain esimieheltäni hienovaraista palautetta: ”Ihan vaan vinkkinä, ensi kerralla kannattaa olla vähän aiemmin paikalla laittamassa paikkoja kuntoon.” Joo, niinpä niin. Kyllähän mä sen tiesin, en vaan oikeasti ehtinyt paikalle aiemmin, koska tärkeä palaveri oli kesken. Tällä kertaa kyse oli oikeasti siitä, eikä siitä etten ole saanut kotoa lähdettyä ajoissa. Nyt oli siis hyvä syy myöhästyä. Miksi silti tuntuu, kuin olisin tehnyt taas jotain väärää?

Ei enää tällaisia päiviä, kiitos. Vihaan kiirettä ja vihaan sitä, kun unohtelen jatkuvasti asioita. Vihaan sitä, kun kadotan ajantajuni ja myöhästelen tapaamisista. Vihaan tätä jatkuvaa syyllisyydentunnetta ja silti välillä vihaan myös itseäni.

Luulin, että olin jo turvallisilla vesillä uupumuksen ja masennuksen suhteen, mutta taidan ehkä sittenkin olla lipumassa takaisin pimeän puolelle. Liikaa töitä. Liikaa tekemistä. Liikaa itsesyytöksiä. Liian vähän lepoa... Uuvuinko taas?

Huomennakin taas yli 10 tunnin työpäivä. Seuraava oikea vapaapäivä yli 2 viikon päästä. Miksi pitikin taas hamstrata niin paljon töitä ja tekemistä?! Idiootti idiootti idiootti idiootti... Voi kunpa voisin vaan jäädä aamulla sänkyyn, käpertyä peiton alle ja herätä vasta kun on kesäloma.

Riippuvuussuhde ruokaan.

Tänään on ollut hyvä päivä. Olen nyt muutaman päivän opetellut syömään säännöllisesti, ja tuntuu että olokin on parempi, kun verensokeri ei pääse tippumaan liian alas. Olen huomannut, että silloin kun unohdan syödä, alan olla jossain vaiheessa tosi väsynyt ja pahantuulinen. Sitten vasta tajuan, että no enpäs ole muistanut syödä koko päivänä mitään, niin ei mikään ihme jos on vähän nuutunut olo. Oon yrittänyt samalla myös kiinnittää huomiota syömisiini, ja olen siis täydessä sokerilakossa. Haluaisin pudottaa painoa, mutta pidän matalaa profiilia sen kanssa, koska en jaksa kuulla niitä ”eihän sun mitään laihduttaa tarvii” -kommentteja. Mun mielestä on ihan typerää, ettei normaalipainoinen saisi laihduttaa, jos on tullut muutama kilo painoa lisää. Miksen saisi pudottaa niitä ylimääräisiä pois heti? Pitäisikö odottaa ensin, että lihon 10 kiloa lisää, ennen kuin alan sitten tehdä asialle mitään? Tiedän, että ihmiset yrittää olla kohteliaita, kun sanovat, ettei mun tarvitse laihduttaa. Mua se kuitenkin vaan enemmän ärsyttää, että joudun perustelemaan sitä. Koska joka kerta, kun joudun perustelemaan laihduttamistani, joudun perustelemaan myös sitä, etten viihdy omissa nahoissani sellaisena kuin olen.

Olen aina ollut hoikka, nuorempana ja lapsena aina jopa alipainoinen. Olen ollut sellainen luonnostani, vaikka söin ihan liikaa herkkuja ihan hyvin ja reilusti. Olin jotenkin tottunut siihen, että saan syödä mitä vaan, enkä liho. Aikuistuessa kuitenkin aineenvaihdunta ja sitä myötä myös kroppa ovat muuttuneet. Oli aika hämmentävää, kun jossain vaiheessa parikymppisenä tajusin painavani 7 kiloa enemmän kuin pari vuotta sitten. Sen jälkeen olen joutunut aina säännöllisin väliajoin tsekkailemaan omia ruokatottumuksiani, etten vain pääse liikaa lihomaan.

Katselin tällä viikolla omia potilaskertomuksiani netistä, ja huomasin lääkärin kirjoittaneen, että ”potilaalla jonkinlainen riippuvuussuhde ruokaan”. Hämmennyin tästä, ja samalla silti tajusin sen olevan totta. Mutta mistä ihmeestä se lääkäri on sen hoksannut? Hän ei silti voisi olla enempää oikeassa. Mun syöminen on kyllä ihan outoa. Tavallista ruokaa en aina muista välttämättä edes syödä, paitsi ehkä illalla muistan, etten ole koko päivänä laittanut mitään suuhuni. Sokeriin kuitenkin mulla tulee riippuvuus hyvinkin nopeasti, ja alan syömään aivan liian paljon suklaata, jäätelöä, leivoksia, karkkia, suklaata, jäätelöä, suklaata… Se lähtee jossain vaiheessa ihan lapasesta, kun jokaisen ruokailun jälkeen on saatava jälkiruokaa, joka voi olla käytännössä siis litra puoli litraa jäätelöä tai melkein kokonainen suklaalevy. Sitten mun on aivan pakko pitää välillä näitä sokerilakkoja, koska pitää vieroittaa itsensä sokerista, että saisi jotain tolkkua tähän hommaan.

Olen miettinyt sitä, miksi mulla on niin kamala lihomisen kammo. En ole koskaan sairastanut syömishäiriötä, mutta ei mun suhtautuminen ruokaan tai omaan kehooni kyllä ihan normaalikaan ole. En vielä tiedosta kovin tarkkaan, mikä tekemisistäni on add-oireilua ja mikä ei, mutta ymmärtääkseni ad(h)d-ihmisillä on kuitenkin taipumusta erilaisten riippuvuuksien kehittelyyn ja varmaan syömishäiriöihinkin. Tämän lisäksi luulen lihomisen kammoni johtuvan siitä, että suvussani on paljon ylipainoa, ja mulle on pikkutytöstä saakka muistuteltu, että ”älä vaan sitten päästä itseäsi koskaan lihomaan tällaiseen kuntoon, niitä kiloja on sitten niin kauhean vaikeaa saada pois, pidä huoli että pysyt tuollaisena hoikkana” jne. Kaiketi tämä on iskostunut mun takaraivooni niin, että alitajunta toistelee mulle ”ei saa lihoa, ei saa lihoa” ja jos niin sattuu käymään, tuntuu ihan kamalalta, että nyt pitää kyllä laihduttaa ja vähän äkkiä! Keväällä hankaluuksia tuotti se, kun masennuksen vuoksi en jaksanut tehdä asialle mitään, vaikka tiedostin lihoneeni. Silti vaan söin mitä sattuu, välillä elin päivän pelkillä herkuilla, kun en jaksanut laittaa ruokaa. Nyt kun masennus alkaa toivon mukaan väistyä, haluan äkkiä saada painon taas pienempiin lukemiin, että voin tuntea oloni itsevarmemmaksi. Onhan se kuitenkin bikinikausikin alkamassa. :D

Ja niin, en oikeasti ole edes ylipainoinen. Vaaka näytti 63 kiloa perjantaina kun aloitin tämän sokerilakon. Tavoite on 5 kiloa pois, tai vähän enemmänkin jos vaan lähtee. Wish me luck! :)