Jotain minusta: add ja opiskelu.

Oon kyllä niin tyytyväinen, että skippasin viikonlopun työmatkan. Mulla on ihan hirveästi muita töitä, joita periaatteessa olis pitänyt tehdä, mutta mä olen silti ihan vaan ollut ja levännyt. Tuntuu, että mikään lepo ei oikein riitä, vaan aina kun palaa töihin, on heti uudelleen stressaantunut ja uupunut. Kaipa se on juurikin se uupumisen merkki, kun palautumiseen tarvitsee paljon normaalia enemmän aikaa.

Mutta nyt kerrankin en aio puhua töistä. Kerron jotain itsestäni ja siitä, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen - siis masennukseen, uupumukseen, itsetutkiskeluun ja pienoiseen identiteettikriisiin. Tähän on monta syytä, oivalluksia, joita olen tehnyt itsestäni ja elämästäni lyhyen ajan sisällä. Aloitan add:stä.

Add:tä aloin epäillä itselläni muutama vuosi sitten, kun veljelläni aloitettiin add-tutkimukset. Kuuntelin veljeni oireita ja katselin oirekyselylomakkeita, joita veljeni oli täyttänyt, todeten, että nämähän kuvaavat ihan minua. Kukaan ei silti oikeastaan ottanut mua tosissaan tuolloin, koska veljeni oireet ovat aina olleet selkeämmin näkyvillä ja minä olen ollut sellainen hiljainen selviytyjä. Lapsenakin aina veljeni oli se, joka oli jatkuvasti vaikeuksissa ja kaikki huomio kiinnittyi häneen. Mullakin oli silti omat ongelmani, niin koulukiusaamisen kuin keskittymisenkin kanssa. Mutta olin kiltti, eikä musta ulospäin näkynyt millään tavalla se, etten välttämättä ollut yhtään tässä todellisuudessa pääni sisällä. Kuuntelin hyvin tarkkaan, jos aihe kiinnosti mua, ja silloin asiat myös jäivät hyvinkin yksityiskohtaisesti päähäni. Jos aihe ei kiinnostanut, en pystynyt keskittymään kuuntelemiseen vaikka kuinka yritin. Se näkyi ihan selkeästi arvosanoissa: itseäni kiinnostavista kouluaineista sain 8-9, kun taas vähemmän kiinnostavista 6-7. Kaiken kaikkiaan keskiarvo oli kuitenkin hyvä, vaikken loppujen lopuksi tehnyt ihan hirveästi sen eteen. Läksyjen tekeminen ja kokeisiin lukeminen oli aikalailla sitä, että illalla ennen nukkumaanmenoa viime tipassa yritin rääpiä jotain kasaan. En muistanut tai saanut aikaiseksi tehdä koulutehtäviä kotona, mutta silti pärjäsin kohtuullisen hyvin. Vaikeisiin kouluaineisiin yritin välillä panostaakin - ihan tosissani yritin. En silti oppinut niitä kunnolla, ja myönnän joskus yläasteella käyttäneeni lunttilappujakin oikein hankalien aineiden kokeissa. Oli vaan niin stressaavaa, kun tietyt asiat eivät jääneet päähän, joten päästin itseni helpommalla. Ei, en ole siitä ylpeä enkä suosittele kenellekään. 
  

Lukeminen ei vain ole mun juttu.
Paitsi silloin, jos kyseessä on joku aidosti mielenkiintoinen kirja.
Vaikka Harry Potter tai DaVinci-koodi :D

Peruskoulun jälkeen läksin lukioon. Siellä olikin ihan erilainen meininki. Läksyjä pitäisikin oikeasti tehdä tai muuten putoaa kärryiltä. Ja kokeisiin pitäisi ihan oikeasti lukea, paljon! Viimeistään tässä vaiheessa tajusin - vaikken ymmärtänyt siihen syytä - että kokeisiin lukeminen on mulle todella vaikeaa. En vain saanut aikaiseksi avata sitä kirjaa, ja kun viimein sain, en malttanut/pystynyt lukemaan ajatuksella. Keskittyminen karkasi jatkuvasti muihin asioihin, eikä mitään lukemastani jäänyt päähän. Jo kuuden viikon jälkeen tajusin taistelevani tuulimyllyä vastaan ja keskeytin lukion. Lähdin ammattikouluun, joka tuntui siinä mielessä helpommalta, että opiskeltavat aiheet aidosti kiinnostivat minua. Ja siellä ei ollut niin paljon kirjallisia juttuja, joten hommat sujuivat ihan hyvin. Mulla on paha taipumus perfektionismiin, josta kuitenkin oli tällä alalla jonkin verran hyötyä. Olin kuitenkin koko ammattikoulun ajan todella ahdistunut. Ei siksi, ettenkö olisi tykännyt valitsemastani alasta, vaan siksi, että olin jälleen kerran se erilainen, hyljeksitty. Outolintu.  Mulla ei ollut ammattikoulussa yhtäkään ystävää, ehkäpä pari niin kutsuttua "kaveria", joiden tukeen ja seuraan ei kuitenkaan voinut oikeasti luottaa. Väkisin puskin ammattikoulun loppuun ja lähdin työskentelemään alalle, johon valmistuin. Sainpahan valmistuessani sentään (perfektionismin ansiosta?) stipendin parhaasta ammattiaineiden keskiarvosta. Haha, siitäs saitte, typerät luokkatoverit!! :D Yleissivistävät aineet ei niin kiinnostaneet, ja sepä näkyi taas numeroissakin.

Neljä vuotta valmistumiseni jälkeen koin, että valitsemani ala alkoi maistua puulta. Olin tiennyt jo alalle hakeutuessani, ettei se ole eläkeammatti, vaan ennemminkin joku, jota teen siihen saakka kunnes keksin parempaa. Hain ja yllätyksekseni myös pääsin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Vaihdoin alaa täysin, palveluammatista (kauneusalalta) sosiaalialalle. Ongelmat opinnoissa tulivat jälleen vastaan, enkä koko opintojen aikana saanut yhtäkään tenttikirjaa luettua kunnolla. En edes tiedä, miten olen niistä tenteistä päässyt läpi. Kirjalliset tehtävät palautin aina viime tipassa tai myöhässä, koska aloittaminen oli aina ylitsepääsemättömän vaikeaa, ja kun viimein aloitin, otti perfektionismini vallan eikä tehtävää yksinkertaisesti voinut palauttaa ennen kuin se olisi viimeistä pistettä ja pilkkua myöten hiottu. Sisulla puristin lopulta nämäkin opinnot loppuun, vaikkakin puoli vuotta myöhässä, koska oli ollut niin paljon rästejä (johon vaikutti kyllä myös avioero, mutta siitä lisää toisella kertaa).

Olen elämässäni saavuttanut mielestäni paljon, kun opiskelen nyt työn ohella jo kolmatta ammattia. Eihän menestystä tai ihmisarvoa tietenkään sillä mitata, montako tutkintoa ihminen on elämänsä aikana hankkinut. Mutta mulle opiskelu on aina ollut todella vaikeaa, ja taas tälläkin kertaa myöhästyn valmistumisestani. Koska rästit. Mulla on aina ollut tapana polttaa itseni helposti loppuun, mutta tänä keväänä sain ensimmäisen virallisen masennusdiagnoosini. Työuupumus mulle on joskus 9 vuotta sitten jo diagnosoitukin, ja nyt keväällä uudelleen. Kun olin veljeni tutkimusten myötä hoksannut, että mullakin saattaa olla add, kävin viime kesänä kunnan yleislääkärillä kysymässä mahdollisuuksista päästä add-tutkimuksiin. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että tutkimuksia ei kannata aloittaa, koska olen pystynyt suorittamaan opiskeluni loppuun ja olemaan työelämässä. Olin älyttömän pettynyt, koska se, että pystyn näihin asioihin, ei tarkoita sitä, etteikö se olisi toisinaan yhtä selviytymistä päivästä toiseen. Ja nyt keväällähän minä sen työkykynikin hetkellisesti menetin. Onneksi työterveyden kautta mut otettiin todesta ja add-tutkimukset aloitettiin viimein alkuvuodesta.

Nyt, kun alkaa olla aika varmaa, että diagnoosi mulle annetaan, koen suurta helpotusta. Ymmärrän paljon paremmin menneisyyttäni ja ongelmiani, joista tässä on kerrottu vasta pieni osa. Olen aina tuntenut olevani huono, nyt sentään tiedän miksi. Enkä syytä jatkuvasti itseäni. Vaikka edelleen syytänkin. Olen alkanut nyt tietoisesti tutkia itseäni ja käytöstäni, koska yritän määrittää, mikä on add:sta johtuvaa ja mikä osa persoonaani. Siksi kirjoitan tänne ajatuksia, kokemuksia ja reaktioita, jotta pystyisin paremmin käsittelemään näitä asioita. On tärkeää, että tämä on viimein otettu tosissaan, ja mun omituisuudet saavat nimen. Ainakin osa mun omituisuuksista. Onhan niitä muitakin... Mutta niistä lisää myöhemmin.