Lopeta jo puhuminen, lopeta se!

Yksi ad(h?)d-oire on jotenkin mietityttänyt lähipäivinä muita enemmän: puheliaisuus. Olen intoutunut puhumaan milloin kenellekin niin, etten osaa lopettaa. Nyt, kun olen tietoinen add:stani, olen alkanut paljon enemmän kiinnittää huomiota omaan käyttäytymiseeni. Eilen mietin puhumista. Olen jo lapsesta saakka saanut kuulla, kuinka minulle välillä tulee puheripuleita. Äitini usein vitsaileekin, että aloin puhumaan kunnolla vasta kaksivuotiaana, mutta sen jälkeen puhumiselle ei olekaan loppua näkynyt. Yläasteella tavatessani nuoruuden aikaisen parhaan ystäväni ensimmäisiä kertoja, hän jossain vaiheessa keskeytti pälätykseni ja tokaisi: "sä puhut paljon." :D Eilen innostuin puhumaan taas paljon, ja aloin miettiä niitä tilanteita tarkemmin. Yleensä se menee niin, että keskustelemme jostain asiasta X jonkun enemmän tai vähemmän tutun ihmisen kanssa. Sitten keskustelussa tulee jokin minua kiinnostava asia, johon takerrun. Se voi olla joku sana tai aihe, joka laukaisee mussa tietynlaisen "frenzy"-tilan. Aluksi siis vain takerrun aiheeseen kun mulle tulee siitä jotakin sanottavaa. Tästä saan aasinsillan seuraavaan asiaan, ja kohta tajuan puhua pälpättäneeni omista, henkilökohtaisista asioista aivan liian avoimesti ihmiselle, jota en välttämättä edes tunne. Ja kyllä, toinenkin on välillä saanut suunvuoron. Mutta se yleensä vain pahentaa omaa puhetulvaani, koska kun toinen kommentoi sanomisiani jotenkin, päähäni pulpahtaa sitä myötä kymmenen uutta asiaa, joita ei vain yksinkertaisesti voi jättää sanomatta. Miksei voi, sitä en tiedä. Joskus, jos on käynyt niin, että tilanne jostain syystä keskeytyy ja mulla jää joku asia mielen päälle, mitä en ehtinyt sanoa, siitä jää tosi inhottava tunne. Enkä saa mielenrauhaa, ennen kuin olen päässyt sanomaan sen asian ääneen edes jollekin. Outoa.

Joskus käy myös niin, että puhuessani tarkkailen toisen ilmeitä ja eleitä, ja tulkitsen niistä, että toinen kiusaantuu puheistani. Ajattelen, että noniin tein sen taas, paljastin jotain liikaa tai loukkasin jotenkin, ja toinen tuntee olonsa vaivaantuneeksi. Oikein kiusallinen tilanteesta tulee sitten, kun alan paikkailla sanomisiani enkä vaan pysty lopettamaan puhumista, vaikka jokainen osa kehostani huutaa suulleni, että nyt umpeen! Ja kun viimein lopetan, haluaisin vajota maan alle.

Monesti toivon, että kunpa joku jo tukkisi suuni, kun en itse osaa sitä tehdä.
Jopa puhuessani ajattelen "lopeta jo puhuminen, lopeta se!", mutta
en kuitenkaan saa juttua luontevasti lopetettua joten vain jatkan ja jatkan.

Nämä itsetutkiskelut on siitä mielenkiintoisia, että on hassua miten paljon voi itsestään oppia uutta vielä aikuisenakin. Oman käyttäytymisensä oivaltaminen uudella tavalla on aika avartavaa, kun alkaa hoksata miksi teen niinkuin teen. Vielä en kuitenkaan ole päässyt siihen pisteeseen, että osaisin olla häpeämättä jälkeen päin puheitani ja syyttelemättä itseäni. Kun tuo frenzy-tila lakkaa ja havahdun taas tähän todellisuuteen, ymmärrän sanoneeni liikaa, paljastaneeni liikaa itsestäni. Se tekee olostani haavoittuvaisen ja kaduttaa, että piti olla taas niin avoin. Puhumattakaan siitä, etten voi olla miettimättä, mitä se toinen siitä kaikesta ja mun puhetulvasta ajattelee. Pitääkö se mua nyt ihan kummajaisena?


Aika avoimesti olen puhunut ihmisille add-tutkimuksistani, masennuksesta, uupumuksesta jne. ja olen yleisestikin sitä mieltä, että on typerä tabu, ettei tuollaisista asioista saisi tai voisi puhua. Silti tuntuu, että olen toisinaan aivan liian avoin. Peruskoulussakin mua alettiin kiusata oikeastaan juuri siitä syystä, että paljastin itsestäni liikaa tietoa. Enkä näköjään silti ole ottanut opikseni. On ainoastaan yksi asia, josta en puhua pälpätä kaikille, ja se on aseksuaalisuuteni. Siitä tiedetään nykyään vielä niin vähän, ja tässä seksintäyteisessä median pyörittämässä maailmassa monien ihmisten on varmasti todella vaikeaa ymmärtää, että seksi ei olekaan mun elämässä se kaiken keskipiste, tai oikeastaan yhtään mitään. Minkäs minä sille voin, jos seksi ei vaan kiinnosta. En koe menettäväni mitään, vaikken harrastaisi seksiä enää koskaan. Se on vähän kuin joku on kiinnostunut kalastamisesta, joku ei. Se joka ei ole kiinnostunut, ei varmasti koe menettäneensä mitään, vaikkei käy kalastamassa. Tai joku tykkää naisista, joku miehistä. Se joka tykkää naisista muttei miehistä "sillä tavalla", ei varmaankaan koe menettäneensä mitään, vaikkei menisikään miesten kanssa sänkyyn. Eikä omalla kohdallani kyse edes ole siitä, ettenkö olisi kokeillut. Olen, monestikin ja eri ihmisten kanssa. Enkä koskaan ole ymmärtänyt, mikä siinä on niin ihmeellistä. Kyllä mulla seksuaalisia tarpeita silti on, mutta en vaan kaipaa ketään siihen säheltämään, hoidan hommat mieluummin yksin. ;)

Kaiken muun epävarmuuden lisäksi on tämä seksuaalinen epävarmuus.
Haluaisin olla kuten muut, mutten kuitenkaan ole.
Pitäisi vaan oppia hyväksymään erilaisuuteni,
sillä liian kauan yritin olla sellainen kuin muut.
Ja se on jättänyt pysyviä arpia.

Tämä aseksualisuus on niitä harvoja asioita, jotka pidän omana tietonani. En suoranaisesti häpeä sitä, mutta pelkään vaan aika paljon sitä, miten siihen siihen suhtaudutaan. Muutama läheisin ystäväni tietävät asiasta, ja mieheni. Muuten en ole asiasta hirveämmin huudellut. Olen oivaltanut aseksuaalisuuteni vasta alle vuosi sitten, joten itselläni on vielä aika paljon käsiteltävää sen suhteen. Kaikki tämä itsetutkiskelu, itsensä löytäminen uudella tavalla niin aseksuaalisuuden kuin add:nkin suhteen on ollut aika uuvuttavaa. Siksi kai masennuinkin, tai ainakin se on osasyy. Matka minuun on alkanut, eikä se varmasti lopu vielä pitkään aikaan. Toivon, että lopulta tien päästä löytyy vahva, itsevarma nainen, joka tietää kuka on ja uskaltaa olla juuri sellainen, aidosti, itseään syyllistämättä.