Päivisin en jaksaisi kotona tehdä muuta kuin maata sohvalla. Olen kuitenkin aika meneväinen ihminen ja olen jo aikoja sitten sopinut kalenteriini kaikenlaisia menoja. Ehkä hyvä niin, sillä niiden menojen ansiosta en sentään ihan kokonaan mökkiydy kotiini. Tulee pysyttyä edes jotenkin kiinni elämässä, kun käy ulkona ja näkee ihmisiä. Ja niinä hetkinä elämä tuntuu edes vähän valoisammalta. Kotona ollessa kaikki on vaan synkkää ja ankeaa. Toivoisin, että voisin oikeasti saada kunnollisen, pitkän vapautuksen kaikista työ- ja opiskelukuvioista. Siis ei mitään paria kuukautta, vaan oikeasti niin pitkä että se antaisi mulle kunnolla aikaa toipua ja keskittyä itseeni. Muuten tulee hirveät paineet siitä, että kohta pitäisi jo olla kunnossa ja jos ei toivu sitä mukaa kun sairasloman loppu lähenee, tuo se ihan hirveästi paineita. Tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että tätä on jatkunut jo niin pitkään. Siitä on jo kaksi vuotta kun ensimmäiset masennuksen ja uupumuksen oireet ilmaantuivat. Kuvittelin, että tietysti olisin karistanut masennuksen rippeet itsestäni jo tähän mennessä. Mutta miten se voi onnistua, kun uuvutan itseni jatkuvasti uudelleen ja uudelleen? En pääse oikeasti toipumaan, kun aina joku asia vetää mut takaisin syvälle suohon.
Psykoterapeuttikin on ollut jo kuukauden sairaslomalla enkä ole päässyt sille avautumaan tilanteestani. Toistaiseksi terapeutin sairasloma jatkuu vielä ainakin viikon verran. Harmittaa kyllä, etten pääse asiassa oikein etenemään, vaikka tiedänkin ettei sairastelulle voi mitään. Miksi juuri nyt, kun tuntuu että on oikein rankka vaihe menossa, terapeutinkin pitää sairastella. Tuntuu, että olen näiden asioiden kanssa niin yksin.
Ja sitten vielä on tämä tilanne, että se ihminen - ystävä joka on viime aikoina ollut eniten tukena näiden asioiden kanssa - haluaakin ottaa etäisyyttä muhun. Ihminen, jonka avulla sain viimein vähän otetta elämästä, ihminen joka toi niin paljon iloa, että jaksoin taas luottaa elämän hyvyyteen. Päästin tämän ihmisen todella lähelle, lähemmäs kuin mitä moni ihminen koskaan pääsee. Ja se oli kuin isku vasten kasvoja, muistutus siitä, ettei pitäisi päästää ihmisiä lähelle. Ei pitäisi luottaa ihmisiin. Se avasi vanhat haavat, vanhat muistot ja kivut. Olen lapsesta asti elänyt aina toisia varten. Se on tuntunut melkein kuin elämäntehtävältä, olla toisille avuksi ja iloksi. Olen elänyt niin, että siirrän omat tarpeeni syrjään voidakseni täyttää toisten tarpeita. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä se on ollut mun tapani hakea hyväksyntää. Mutta sen kolikon kääntöpuoli on se, että jään aina yksin. Ihmiset sanoo välittävänsä, sanovat pysyvänsä rinnalla. Mutta todellisuudessa olen heille vain käyttötavaraa, ja kun kaikki hyöty on puristettu irti, voi minut heittää roskiin. Tai vaikka he ajattelisivatkin oikeasti välittävänsä musta, niin silti aina löytyy joku toinen, joka onkin tärkeämpi ja minä jään syrjään. Syvällä sisimmässäni pelkään, että lopulta jopa aviomieheni kyllästyy muhun ja etsii jonkun paremman. Tuntuu, että olen vain halpa riepu, jota voi heitellä ihmiseltä toiselle käyttötarkoituksen mukaan ja lopulta heittää roskiin. Tuntuu, että olen täysin arvoton.
Tämä ystäväni, tiedän ettei hän tarkoita pahaa. Hänen on työnnettävä mua kauemmas pelastaakseen parisuhteensa (mustasukkainen tyttöystävä). Ymmärrän sen, että parisuhde menee ystävyyden edelle. Mutta se ei poista sitä tunnetta joka mulle jäi, että taas kerran olen tullut huijatuksi. Taas kerran olin niin tyhmä ja naiivi, että luotin ja uskoin siihen, että joku voisi oikeasti välittää musta ja olla myös mun tukena eikä vain toisin päin. Annoin itsestäni todella paljon tälle ihmiselle, halusin vain auttaa ja autoinkin. Ja kiitoksena siitä sain taas yhden hylkäämiskokemuksen lisää. Ei tän näin pitänyt mennä.
Sattuu. Sattuu niin paljon.
Elämä on vaan välillä todella perseestä.
