Ahdistus nostaa taas päätään.

Miten kesä menikin niin äkkiä? Loppukesä meni odotellessa vielä viimeisiä helteitä, tai edes sen verran lämpimiä ja aurinkoisia ilmoja, että voisin vielä viimeisen kerran nauttia lämmöstä ihan kunnolla. Odotukseni ei koskaan toteutunut, sillä aina kun oli edes vähän sellainen ilma, että olisi tarjennut lähteä vaikka rannalle, olin joko töissä tai oli muita kiireitä. Ajatella, etten koko kesänä ehtinyt kertaakaan rannalle. Kävin kyllä uimassa, laiturilta. Ja otin aurinkoa, kotiparvekkeella. Mutta monta perinteistä kesäjuttua jäi tekemättä, enkä voi lakata ihmettelemästä mihin nämä päivät oikein hupeni. Juurihan oli vasta toukokuu ja nautin siitä, että kesä on vasta edessä.
En ole suostunut uskomaan, että tulee syksy. Uskottelen itselleni edelleen, että syksy on vielä kaukana, mutta se alkaa olla vaikeaa, koska illat pimenee entistä aiemmin ja pimeys on todella mustaa. Lehdet puissa alkaa kellertää, eikä tuo lämpötilakaan enää niin hääppöisissä lukemissa ole. Ei siinä, syksyssäkin on hyvät puolensa, mutta se pimeys on vaan aina niin tarttuvaa... Se saa omankin mieleni mustaksi.


Kesä meni aika hyvin, mutta nyt huomaan, että pieni ahdistus nostaa taas päätään. Olen jo vuosia sitten tunnistanut itsessäni sen, että elämäni menee sykleissä. On vaihe, jolloin menee hyvin. Sitten alkaa vaihe, jolloin ahdistun, kun en saa asioita hoidettua aikataulussa ja mokailen. Ihan pikkujuttuja. Sitten pienistä puroista syntyy suuri virta ja ennen kuin huomaankaan, olen todella ahdistunut ja masentunut koska asiat ovat kasaantuneet toimintakyvyttömyyteni vuoksi. Tämä tietenkin vain pahentaa toimintakyvyttömyyttä, koska ahdistuneena tekisi mieli vaan käpertyä peiton alle ja sulkeutua omaan kuoreeni. Tällöin mikään ei huvita, tietää että pitäis muttei jaksa. Unirytmi, ruokarytmi, päivärytmi ja kaikki muu menee aivan sekaisin. Hyvä kun jaksaa edes suihkussa käydä tai syödä.


Tuosta yleensä ennemmin tai myöhemmin alkaa nousuvaihe, jossa kyllästyn omaan saamattomuuteeni ja kuin taikaiskusta saan viimein toimintakykyni takaisin. Alan laittaa elämääni pala palalta järjestykseen, mutta se vaatii todella paljon työtä. Mun täytyy tehdä itselleni monenlaisia kirjallisia listoja ja suunnitelmia, joita noudattamalla saan asiat pikkuhiljaa raiteilleen. Tämän jälkeen menee taas jonkin aikaa hyvin kunnes sama rumba alkaa uudelleen.


Nyt ymmärrän, että ADD tekee mulle sen toimintakyvyn lamaantumisen. Normaalisti ihmiset pystyvät käsittelemään vastoinkäymisiä ilmeisesti hieman erilailla. No, nyt olen yrittänyt opetella tunnistamaan, milloin se ahdistus- ja lamaannusvaihe alkaa. Ja huomaan jo merkkejä siitä. Ehkä se on alkava syksy, tai ehkä kasaantuvat työt, mutta olkapäällä kuiskuttaa taas syyllistävä pieni piru, ja rinnassa kalvaa kasvava ahdistus. Katsotaan, pystynkö tahdonvoimalla välttämään pahimman vaiheen nyt, kun tiedostan sen olevan tulossa, vai onko sen läpikäyminen välttämätön paha.
Aika näyttää.