Tunnen olevani niin pieni.

Eilen oli todella ahdistava työpäivä. Esimieheni oli päättänyt ottaa härkää sarvista ja pistää stopin kaikelle selän takana puhumiselle ja työpaikkakiusaamiselle heti alkuunsa. Ilmeisesti tuolla on ollut tämän sorttisia ongelmia jo pidempään, ennen kuin mä tuolla edes aloitin, joten en tiedä, vaikuttiko asiaan se mitä kerroin mun ja työtoverini välisistä tapahtumista keväällä. Mutta, esimies päätti kuitenkin pitää meille työyhteisön kokouksessa sellaisen tunnin mittaisen saarnan työyhteisön pelisäännöistä ja työpaikkakiusaamisesta. Tavallaan se oli tosi hyvä asia ja arvostan sitä, että esimiehellä on rohkeutta nostaa noin tärkeä asia esille. Mutta toisaalta mua kuitenkin ahdisti ihan hirveästi. Tämä työkaverini, jonka kanssa mulla on ollut ongelmia, istui mun vieressä, enkä voinut olla miettimättä, mitä hän miettii. (Vaikka tiedän, ettei pitäis miettiä tuollaisia tai välittää siitä). Koska jos hän ajattelee, että tämä kohdistuu häneen (niinkuin osin kohdistuikin, vaikka siinä yleisellä tasolla puhuttiin), niin purkaako hän senkin turhautumisensa sitten muhun mitä siitä aiheutuu? Toisaalta mua kyllä ahdisti moni muukin asia, mutta päällimmäisenä tämä yksi työkaveri.


Haluaisin saada meidän välit selvitettyä, mutta hän tuntuu olevan niin kateellinen ja katkera ihminen, etten tiedä voiko sellaisia tunteita puhumalla selvittää. Ja toisaalta, mä olen niin epävarma, että mua pelottaa edes puhua mitään tuollaiselle ihmiselle, joka tuntuu olevan niin vahva persoona. Minä, joka huomaan edelleen olevani samanlainen haavoittuva, torjutuksi tulemista ja hylkäämistä pelkäävä otus kuin lapsena, menen sanattomaksi ja käperryn kuoreeni mieluummin kuin nousen ja puolustan itseäni. Joskus harvoin se onnistuu, mutta just nyt ei ole voimia siihen. Tunnen olevani niin pieni. Voimaton, heikko ihminen. Voi kunpa voisin olla vahva, sanavalmis, varma itsestäni.


Ja se miellyttämisen tarve. Mikähän hitto siinäkin on. Miksi mun pitää yrittää väkisin olla mielin kielin ihmisille, jotka kohtelee mua huonosti? Miksi sillä on niin paljon väliä, mitä musta ajatellaan, että musta pidetään? Ja miksi yritän miellyttää vielä silloinkin kun toinen on jo selkeästi osoittanut, ettei mun naama miellytä vaikka tekisin mitä? Miksen vaan osaa olla vittumainen ämmä edes silloin, kun tilanne sitä oikeasti vaatisi ja toinen olisi sen ansainnut?


Mutta ei. En uskaltanut sanoa kiusaajille vastaan lapsena, enkä näköjään osaa vieläkään, vaikka jo luulin, että nyt aikuisena olisi toisin. Onneksi aloitan kohta psykoterapian, ja toivottavasti saan lopulta sen myötä löytää sisältäni vahvan, itsevarman naisen.


Toivossa on hyvä elää.