Niinpä kasvoi ajatus: olen viallinen.

Nyt on muutama kuukausi siitä, kun olen viimeksi kirjoitellut ajatuksiani ylös. Olen palannut töihin ensin osa-aikaisesti ja nyt kesäkuun alusta aloitin kokoaikaisesti. Onneksi kesällä olevat työt on aika leppoisia, ja juhannuksesta mulla alkaa sopivasti lomakin. Enemmän mua huolestuttaa tuleva syksy ja sen tuomat haasteet jaksamisen suhteen.

Kevääseen verrattuna olen siis toipunut jo aika hyvin, mutten vieläkään ole täysissä voimissani. Tuossa vajaa kuukausi sitten kävi sellainen tapaus, etten ollut muistanut hakea apteekista uusia lääkkeitä enkä töiden vuoksi päässyt niitä muutamaan päivään hakemaan. Tästä johtuen olin 4 päivää ilman masennuslääkettä. ADD:n vuoksi mulla on myös paha tapa unohdella lääkkeen ottaminen ja olin jo muutenkin tuota ennen varmaan viikon ajan muistanut ottaa lääkkeen vaan ehkä joka toinen päivä. Syön Brintellixiä, joka eroaa muista masennuslääkkeistä sillä, että se pitäisi voida lopettaa kerralla ilman poisjättöoireita. Niinpä ajattelin samalla, että tässäpä oiva tilaisuus testata joko pärjäisin ilman lääkkeitä, kun on tuntunut siltä, että menee jo paremmin. Parin lääkkeettömän päivän jälkeen masennusoireet alkoi hiipiä takaisin. Huomasin olevani tosi väsynyt ja tuntui, että elämä on pelkkää selviytymistä ja kamppailua päivästä toiseen. Kolmantena päivänä huomasin pidätteleväni jatkuvasti itkua ja neljäntenä päivänä pelästyin, kun työmatkalla ajatukset harhailivat siihen, kuinka pääsisin helpommalla kun vaan kääntäisin rattia ja ajaisin sillan pylväitä päin. Siinä vaiheessa tajusin, että nyt ei ole kaikki hyvin ja illalla itkin miehelleni asiasta. Tajusin kuitenkin sen verran järkeillä asiaa, että todennäköisesti olo johtuu vaan lääkkeettömyydestä, vaikka sitä oli vaikea uskoa kun kaikki tuntui turhalta ja toivottomalta. Onneksi olo parani jo parissa päivässä kun sain lääkettä.

Ainakin opin siis sen, etten todellakaan ole valmis vielä luopumaan lääkkeistä, en varmaan edes pienentämään annosta. Masennus on ja pysyy tiukasti. Toisaalta oli helpottavaa kun tajusin, kuinka paljon lääkkeistä oikeasti on apua. Kävin hetkellisesti tosi pohjalla ja muistin, missä jamassa olin reilu puoli vuotta sitten. Edistystä on siis tapahtunut paljon, vaikken vieläkään edes lääkkeiden avulla ole ihan kunnossa – sen huomaa parhaiten siitä, kuinka voimavarat kuluvat edelleen tuplanopeudella ja vaativat myös tuplasti pidemmän ajan palautuakseen. Olen kuitenkin oppinut olemaan itselleni ainakin vähän armollisempi, enkä vaadi itseltäni ihan niin paljoa kuin normaalisti. Tai ainakin siihen pyrin.

Psykoterapiaa on kestänyt nyt nelisen kuukautta. Edelleen ollaan aika alkutekijöissä, mutta edistystäkin on tapahtunut. Ylipäätään mulle on tehnyt tosi hyvää se, kun on päässyt puhumaan asioista. Olen tosi (yli)analysoiva ihminen, joten suurin osa asioista on sellaisia, joista puhuminen ei ole ollut vaikeaa enkä edelleenkään ole löytänyt mitään sellaisia asioita, joista kertominen/joiden käsitteleminen olisi jotenkin erityisen raskasta. Olen käsitellyt ja pyöritellyt niitä asioita päässäni ja myös ääneen ystäville jo niin monta kertaa, ettei siinä ole enää mitään ihmeellistä. Siksi varmaan musta pitkään tuntuikin, ettei terapia ole tuonut mulle mitään uutta. Kuitenkin tässä viimeisen kuukauden sisällä olen tehnyt aika tärkeitä oivalluksia. Olen alkanut ihmetellä itseäni, omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani. Olen oppinut, että lapsuuden aikaiset tapahtumat kuten koulukiusaaminen, vanhempien avioero, äidin ongelmat eron jälkeen ja isän uuden vaimon lasten kanssa huomiosta ”kilpaileminen” on jättäneet muhun jälkiä enemmän kuin uskoinkaan. Lisäksi on joitakin nuoruudessa ja aikuisiällä tapahtuneita asioita, jotka olen tavallaan käsitellyt mutta jotka ovat jättäneet jälkiä ja vaikuttavat käyttäytymiseeni ja ajattelutapaani edelleen.

Yksi asia, jota on terapiassa käsitelty paljon, on vaativuus itseäni kohtaan ja toisaalta miellyttämisen tarve muita kohtaan. Olen itseäni kohtaan äärimmäisen vaativa. En välttämättä pyri täydellisyyteen (ainakaan ihan kaikessa), mutta silti aina pitäisi yrittää parhaansa, pitäisi ylittää omat rajansa. Pitäisi tehdä vaikkei jaksa, ja jollei jaksa eikä tee, tulee syyllisyys ja itsesyytökset. Aina pitäisi jaksaa. Aina pitäisi yrittää. On vaan pakko: ei saa luovuttaa, ei saa päästää lankoja käsistään. Terapeutin kanssa ollaan pohdittu mistä se johtuu. Kenties siitä, kun lapsena äidin ollessa yksinhuoltaja jouduin huolehtimaan äidistä, kun hän oli sairas (masentunut?) ja hieman myös alkoholisoitunut. Äidin kanssa piti käydä kaupassa, kun hän pelkäsi saavansa paniikkikohtauksen jos lähtee yksin. Hän ei tehnyt muuta kun kävi töissä ja töiden jälkeen joi kotona kaljaa. Ruokaa meillä kuitenkin aina oli, siitä äiti onneksi jaksoi pitää huolen. Rahat kuitenkin oli vähissä, koska isäkin kuulemma maksoi elatusmaksuja vähän miten sattuu ja tietty sitä rahaa meni siihen olueen. Äiti ei jaksanut tulla koulun vanhempainiltoihin eikä jaksanut kiinnostua kun näytin kuvistunnilla tehtyä piirustusta tai äidinkielen tunnilla kirjoitettua ainetta. Hän totesi kyllä ”hieno”, mutta jopa lapsi ymmärsi, ettei se ole aitoa, kun toinen ei edes kunnolla vilkaise. En silti koskaan epäillyt, etteikö äiti rakastaisi minua. Ja loppujen lopuksi murehdin silloin näitä kotiasioita aika vähän. Murehdin enemmän koulukiusaamista ja sitä, ettei mulla oikein ollut kavereita. Naapurissa asui yksi muutaman vuoden nuorempi tyttö, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Hänen ei tarvinnut pelätä tulevansa kiusatuksi hengaillessaan kanssani, koska oli eri ikäluokkaa. Omalla luokallani oli vain pari tyttöä joita pystyin kutsumaan kavereiksi, mutta hekin joutuivat jatkuvasti pelkäämään, että joutuvat silmätikuksi ollessaan kanssani. Olen miettinyt, onko kiusaaminen myös epävarmuuteni ja miellyttämisen tarpeeni takana. Silloin piti aina pohtia jokainen lause tarkkaan, ettei kukaan vaan keksisi siitä mitään pilkattavaa. Impulsiivisuuteni tuotti kuitenkin ongelmia, koska joskus innostuessani en osannut hillitä itseäni vaan hihkuin iloa, jolloin möläytin jotain ajattelematonta josta sain taas kuulla viikkotolkulla. Yritin olla kiva kaikille, mutta silti minua vaan haukuttiin. En keksinyt, mikä minussa oli vikana, mutta jotainhan sen piti olla kun kaikki niin paljon mua inhosivat. Niinpä kasvoi ajatus: olen viallinen. Tuntui, että vaikka kuinka yritin, epäonnistuin.

Terapeutti kysyi multa kerran, mitä tapahtuisi jos joku ei pitäisikään musta. Vastasin spontaanisti: olen epäonnistunut. Näköjään edelleen yritän siis kaikkeni, että musta pidettäisiin. Tämä johti keskusteluun siitä, pystynkö näyttämään tunteita ulospäin. Totta kai pystyn, ajattelin. Olen jopa ajatellut sen olevan vahvuuteni, että pystyn osoittamaan tunteeni. Mutta sitten, kun terapeutti alkoi kysellä eri tunteista ja niiden näyttämisestä yksitellen, tajusin olleeni täysin väärässä. Pystyn näyttämään ulospäin helposti iloa ja muita positiivisia tunteita, mutta negatiivisten tunteiden kohdalla onkin sitten eri juttu. Ja jopa positiivisista tunteista tajusin, että niidenkin kanssa yritän usein hillitä itseäni (ettei tulisi tuota ala-asteelta tuttua innostumisen jälkeistä häpeän ja pilkan kohteeksi joutumisen tunnetta?). Mutta siis. Jos nyt pohdin negatiivisia tunteita, niin oikeasti pystyn näyttämään niitä vain harvoille ja valituille. Ja vielä tarkemmin kun mietin, en oikeastaan edes tunne kovin usein negatiivisia tunteita, varsinkaan vihaa. Luulen, etten anna itselleni siihen lupaa. Ehkäpä alitajuisesti ajattelen, että mulla ei ole siihen oikeutta. Olen aina ollut sellainen, että kärsivällisyyteni on lähes rajaton (mua saattaa kyllä ärsyttää, mutta hillitsen itseni), mutta sitten kun viimein se raja tulee vastaan, suutun kunnolla eikä se ole kaunista katsottavaa. Tällaisia kunnon suuttumisia on tapahtunut koko elämäni aikana ehkä 5 tai 6. Eli tosi vähän kun ottaa huomioon, että täytän ihan kohta 31. Nyt olenkin koittanut sitten miettiä, miksen salli itseni tuntea negatiivisia tunteita ja jos tunnenkin, miksi on niin vaikeaa näyttää sitä ulospäin? Yksi tähän liittyvä oivallus liittyy taas siihen miellyttämisen tarpeeseen: jos en olekaan aina ilopilleri ja kaikille kiva, sittenhän musta ei enää tykättäisi, joka siis alitajuisen logiikkani mukaan tarkoittaisi sitä, että olen epäonnistunut. Ja koska olen itseäni kohtaan niin vaativa enkä salli virheitä, ei epäonnistuminen tietenkään tule kysymykseen. Tavallaan siis se, että olen aina kaikille kiva, perustuu pohjimmiltaan itsekkäisiin motiiveihin. Ja se menee aivan liian pitkälle. Miellyttämisen tarpeeni on niin suuri, että laitan toisten tarpeet omien tarpeideni edelle silloinkin, vaikka se tuottaisi hirveästi työtä, harmia ja päänvaivaa. Harkitsen melkein aina sanomiseni ja tekemiseni niin, ettei vaan kenellekään tule paha mieli. Sanon kyllä toki mielipiteeni, mutta silloinkin muotoilen sen mahdollisimman diplomaattiseksi. Tiedän, että käyttäytymiselläni annan mahdollisuuden käyttää kiltteyttäni hyväksi ja niin on monesti käynytkin. Enkä voi käsittää sitä, että silloinkin oman pääni sisällä syyllinen löytyy vain itsestäni, enkä osaa olla vihainen sille hyväksikäyttäjälle: minähän se olin typerä kun annoin käyttää itseäni hyväksi.

Se on hassua, etten osaa olla armollinen itselleni edes silloin, jos joku toinen mokaa. Etsin syyllistä itsestäni: ehkä en antanut tarpeeksi selkeitä ohjeita. Ehkä mun olisi pitänyt olla avuksi enemmän. Ehkä olisi pitänyt ottaa koko homma itselleni hoidettavaksi, niin toisen ei olisi tarvinnut mokata ja tuntea nyt sen vuoksi pahaa mieltä. Järjellä kun ajattelen, ei tässä ole mitään järkeä. Tiedostan useinkin järjellä, ettei pään sisäinen logiikkani ole millään tavalla loogista tai järkevää. Silti en voi tunteilleni ja itsesyytöksilleni mitään. Onneksi olen nyt alkanut tiedostaa näitä asioita ja ehkäpä niitä jollain tasolla sisäisesti työstän. Tein terapeutin pyynnöstä netissä tunnelukko-testin, ja testin tulos näytti erittäin vahvoiksi tunnelukoiksi uhrautumisen, alistumisen ja rankaisevuuden, sekä vahvoiksi vaativuuden, epäonnistumisen sekä hyväksynnän haun. No eipä tullut yllätyksenä. Lisäksi mulla oli 8 keskivahvaa tunnelukkoa, 1 heikko tunnelukko ja vain 3 kohtaa, joissa ei ollut tunnelukkoa lainkaan. Ainoa, minkä voimakkuus noista tuli mulle yllätyksenä, oli rankaisevuus. On kyllä totta, että saatan joskus rankaista itseäni epäonnistumisista: en ansaitse jotain asiaa X, koska epäonnistuin asiassa Y. Terapeutin kanssa ihmeteltiin kyllä joskus sitä, miksi olen itseäni kohtaan niin vaativa ja rankaiseva, mutta silti muita kohtaan aina ymmärtäväinen, joustava ja anteeksiantavainen. En koskaan mollaa muita heidän tekemistään virheistä, en edes silloin kun he olisivat ansainneet sen. Jos pitää huomauttaa jollekin virheestä, teen sen aina mahdollisimman nätisti ja kuulostan varmaan joltain piipittävältä hiireltä (muttakun yhyy, ettei kukaan loukkaannu, hitto soikoon!). Tiesin siis kyllä, että olen itseäni kohtaan rankaiseva, mutten olisi uskonut että testi sentään erittäin vahvaa tunnelukkoa siihen lykkäisi. Ja tää mun logiikkahan pissii ihan täysin: miksi itse en saa tehdä mitään väärää ja jos teen, ansaitsen mielestäni vuosisadan haukut, mutta jos joku toinen tekee jotain tai pahempaa, totean vain että näitä sattuu ja älä siitä murehdi. Miksen osaa olla yhtä armollinen itselleni? Miksen ole koskaan edes tajunnut näitä asioita ennen, vaikka aivot työskentelee tällaisten pohdintojen kanssa 24/7? No, jos jotain nyt olen kevään aikana itsestäni oppinut niin se on se, että olen kyllä aikamoinen sekasotku ja sen selvittämiseen menee kauan aikaa. Kuten työkaverini kauniisti yksi päivä mulle totesi: jos sulla on vuosikausien tunnesolmut sisälläsi ja ihan lapsuudesta saakka sisällesi padottuja negatiivisia tunteita, jotka alkaa nyt vasta tulla esiin, niin et voi odottaa, että tämä masennus ja näiden asioiden käsittely menee hetkessä ohi. Sun pitää antaa niille aikaa ja ymmärtää, että jos ne on vuosien saatossa kertynyt, myös niiden purkamiseen voi mennä vuosia.

Niinpä niin. Jospa sitä kuitenkin mentäis ihan päivä kerrallaan. Armollisesti. Tai ainakin sitä opetellen.