Paperinohut posliiniastia.

Kello on yli 4 yöllä. En ole nukkunut silmällistäkään. Aivoilla on taas ihan oma unirytminsä, ja juuri nyt ne haluaa murehtia elämääni ja analysoida tunteita. Miten voikin olla, että on samaan aikaan tuntuu niin kuin räjähtäisi kohta kaikesta tunteiden paljoudesta ja voimakkuudesta, ja silti yhtä aikaa olo on tyhjä ja kylmä.

Jossain vaiheessa jo luulin, että alkaisin olla ehjempi, liimatumpi. Mutta se taitaa olla ikuisuusprojekti, joka ei tule valmiiksi koskaan. Juuri nyt olo on ontto, sekava ja hauras. Olen kuin paperinohut posliiniastia, joka särkyy hetkenä minä hyvänsä. Tarvitaan vain jotain hieman normaalista poikkeavaa ja olen hajalla, tuhansina sirpaleina. Pelkään, milloin romahdan taas. Yritän olla vahva, yritän olla itselleni armollinen. Silti taustalla häämöttää jatkuva pelko tulevaisuudesta. Pelkään, ettei minusta ole enää kunnon kansalaiseksi, jos sellainen olen koskaan ollutkaan.

Tuntuu, että olen vain kuori itsestäni. Halpa kopio jostain paremmasta, sellaisesta, jollainen haluaisin olla. Muistutan vain etäisesti sitä ihmistä, ja nekin ominaisuudet jotka tunnistan itsessäni hyviksi ja arvokkaiksi, kuluttavat hirveästi voimia. Moraalini ja oikeudentajuni ovat aika vahvoja ja omatuntoni hyvin herkkä. Arvostan ihmisiä, joiden arvomaailma on ajatella muiden ihmisten etua ennen omaansa. Pyrin siihen myös itse, jopa siinä määrin, että ehkä jopa liikaakin määrittelen itseäni sen kautta. Yritän olla epäitsekäs ja toiset huomioonottava niin paljon, etten edes huomaa milloin minua ja hyväntahtoisuuttani käytetään hyväksi. Empaattisuus tuleekin aika luonnostaan, sitä ei tarvitse sisältä etsiä. Olen liiankin empaattinen, ja pelkään aivan liikaa ajatella omia tarpeitani ja etujani. Pelkään, että tehdessäni niin olen itsekäs. Tiedän jo olevani syntinen, heikko ja kurja ihmisraunio. Mutta se, että olisin itsekäs, on ehkä suurin pelkoni. Jostain syystä ihmisten itsekkyys saa mut johonkin raivon ja surun sekaiseen tunnekuohuun, enkä ikinä haluaisi itse olla sellainen. Silti tiedostan, että olen ihminen, enkä pääse itsekkyydestäni mihinkään vaikka kuinka yritän. Mihinpä koira karvoistaan pääsisi. Niinpä elän jatkuvan dilemman kanssa: inhoan itsekkyyttä ja pyrin välttämään sitä kaikin keinoin, mutta silti tiedostan olevani itsekäs, joten vihaan siis itseäni.

Eikä itseinho pelkästään itsekkyydestä johdu. On niin paljon muutakin. Tällä hetkellä itseinhoa aiheuttavat ehkä eniten epävarmuus ja se, että ahdistun aina kun pitäisi hoitaa asioita. Ja se, etten koskaan opi virheistäni, vaan kierrän samaa kehää aina uudelleen. Inhoan sitä, että olen niin heikko ja tarvitseva, kun haluaisin olla vahva ja itsenäinen. Inhoan sitä, että yritän aina liikaa kaikkea, enkä lopulta saa aikaiseksi mitään. Inhoan sitä, että kaiken tämän sähläyksen keskellä en tajua tai muista huomioida puolisoani tarpeeksi, enkä ymmärrä puhua hänelle tästä kaikesta. Inhoan sitä, että olen kehittänyt mielessäni ihanneminän ja sitä, että todellinen minä on niin kaukana siitä. Inhoan sitä, että olen perfektionisti.

Ja vielä yksi: inhoan aivojani, jotka syöttävät minulle tällaista soopaa aina silloin, kun pitäisi nukkua.
Nyt kuitenkin aion yrittää.