Halusin turvautua partaveitsen terään.

Palasin tänään ajatuksissani nuoruuteen. Mietin teini-ikää, jolloin kaikki oli hyvin, mutta silti huonosti. Olen lähiaikoina oivaltanut, että minulla on hyvä tunneäly ja tunnen todella vahvasti. Tämä näkyi nuoruudessa niin, että olin jo silloin yltiöempaattinen, ja tunsin niin ilot kuin surut hyvin vahvasti. En siis pelkästään omiani, vaan myös muiden ihmisten tunnetilat vaikuttivat omiini, aivan kuten vielä nykyäänkin. Pystyn samaistumaan toiseen ihmiseen tunnetasolla niin vahvasti, että voin tuntea samaa kipua ja iloa kuin hänkin. Voin melkein tuntea jopa fyysisen kivun, koska toista sattuu. Vaikka näin on ollut aina, olen vasta nyt osannut sanoittaa asian ja ymmärtänyt, ettei tämä olekaan ihan yleistä.

Nuorena olin iloinen ja nauravainen, ulospäinsuuntautunut ja positiivinen. Kukaan ei huomannut, että sen kuoren alla oli paljon melankoliaa ja yksinäisyyttä. Koin ulkopuolisuuden tunnetta ja ajattelin, että minussa on jotain vikaa. Itsetuntoni hipoi pohjamutia. Sitä ei ehkä ulospäin nähnyt, koska olin oppinut näyttämään ulospäin vain positiiviset puolet ja tunteet itsestäni. En kai halunnut, että joku saisi moittimisen aihetta entisestään.

Kun olin 16-vuotias, kokeilin viiltelyä ensimmäisen kerran. En enää muista, miksi minusta tuntui niin pahalta, että halusin turvautua partaveitsen terään. Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että pahaan oloon vaikutti suuresti se, että kannoin niin paljon muiden taakkoja omilla harteillani. Mutta parhaiten näistä ajoista muistan sen kivun. Muistan taustalla soineen musiikin, kyyneleet, yksinäisyyden tunteen ja sen, kuinka toivoin terän vievän pois edes osan siitä henkisestä kivusta jota koin. Tunsin myös huonoa omatuntoa siitä, että voin niin pahoin, vaikka minulla kuitenkin oli asiat aika hyvin. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta olla surullinen tai voida henkisesti pahoin, koska asiat ovat niin hyvin. Se vain pahensi oloani entisestään. Ympärilläni oli rakastava perhe ja hyviä ystäviä, joiden kanssa elin mahtavaa nuoruutta. Silti tunsin valtavaa yksinäisyyttä jopa silloin, kun ympärilläni oli ihmisiä. Välillä tuntui, kuin eläisin kuplan sisällä. Aika hidastui, äänet kuuluivat kuin jostain kaukaa, eikä mikään tavoittanut minua tai minä heitä. Silti koin aina olevani erilainen, outo, viallinen. Jokin minussa oli epäkunnossa. Se, että yritin kuulua joukkoon, olla normaali, kulutti voimiani, ja sai itkemään iltaisin uupumustani. Itkin, kuuntelin musiikkia ja viiltelin. En koskaan syvälle, en koskaan niin että kukaan huomaa. Vain pieniä, sieviä, ohuita viiltoja. Sen verran että sattuu. Sen verran, että joku edes kukaan ei huomaa.

Samoihin aikoihin olin villi ja vapaa. Äitini ei kovinkaan paljoa rajoittanut menojani, vaikkakin meillä oli sopimus, että ilmoitan aina minne menen, kenen kanssa ja koska tulen. Muuten sain mennä aika vapaasti, ja niin todella menin. Käytin alkoholia ja poltin tupakkaa. Tutustuin uusiin ihmisiin. Halusin olla haluttu, suosittu, tuntea itseni tärkeäksi. Humalassa, puistossa jossa nuoret hengailivat, tutustuin poikiin ja suutelin heitä. Saatoin suudella useampaakin saman illan aikana. Se oli hauskaa, se oli vapautta. Se oli jotain, jonka aikana koin, että minusta pidetään. Olin pohjimmiltani kiltti tyttö, enkä oikeastaan halunnut mennä sen pidemmälle (ja jälkeenpäin ajateltuna: olin aseksuaali, joten sen pidemmälle meno ei tosissaan edes kiinnostanut).

Mutta kun humalluin, olin hetken aikaa itsevarma. Koin olevani kaunis, ihana, sellainen joka voisi valloittaa halutessaan koko maailman. Ehkä siksi alkoholia kului melkein joka viikonloppu. Odotin aina seuraavaa kertaa, jolloin saisin olla taas "maailman huipulla". Sitä alkoholi tekee minulle edelleen, vaikken sitä läheskään yhtä usein nautikaan.

Jännää, miten paljon ihmisen sisällä voi olla sellaista pahaa oloa, joka ei näy ulospäin. Jopa sellaista, jota ei itse tiedosta tai tunnista. Nuorena tykkäsin välillä oikein tarkoituksella rypeä itsesäälissä. Kuuntelin masentavaa musiikkia, piirsin, kirjoitin ja itkin. Se oli todella terapeuttinen tapa purkaa pahaa oloa. Toisaalta olen todella iloinen, että löysin keinon sen purkamiseen. Nyt yli kolmekymppisenä on todettava, että aika-ajoin sisälläni on edelleen tuo nuori tyttö. Viiltely on jäänyt taakse, mutta tunnen edelleen monesti ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Pelkään hylätyksi ja torjutuksi tulemista niin paljon, että olen valmis menemään melko äärimmäisyyksiin saakka jotta minusta pidettäisiin. Se tuntuu naurettavalta, mutten voi sille mitään.

Kunpa voisin löytää itsestäni sen varmuuden, jota humala usein minulle tuo. Kunpa voisin uskoa, että olen todella hyvä ja rakastettava ihan vain omana itsenäni. Tällaisena, vajavaisena, hauraana ja hieman omituisena. Kunpa vaan... Ehkä jonain päivänä.